Kesäloman sietämätön keveys
Viimeiset rutistukset ennen kesälomaa ovat kuin märissä kumisaappaissa suolla rämpimistä ilman pitkospuita. Kesäloma siintää pelastavana saarekkeena, ajatuksissa kiertää rentoa olemista ilman arjen velvoitteita ja vaatimuksia. Lomasuunnitelmia, kiireetöntä yhdessäoloa, pitkiä aamiaisia, jäätelöä torilla. Aikaa ilman aikatauluja, mahdollisuus olla tekemättä mitään.
Kesä on kaikilla, rentous ja hitaat aamut yksillä.
Perheissä, joiden jäsenistä yksi tai useampi on päässyt neurobiologian jumalten leikkikaluksi saaden syntymälahjaksi ylikierroksilla käyvät hermoradat, yhteisön normeista poikkeavasti säädetyt aivot ja aistit, jotka ylivirittyneenä vastaanottavat signaaleja jostain, jota kukaan muu ei tavoita, loma näyttäytyy usein väsyttävämpänä kuin rutiinien täyttämä ja tarkasti strukturoitu arki.
Loma-aika tarkoittaa arjen rutiinien pirstaloitumista siitäkin huolimatta, että pyrit pitämään kiinni kaikesta tutusta ja valmiiksi luodusta kynsin ja hampain. Mutta et voi laittaa lasta kouluun kesälomalla ja terapiat, kontrollikäynnit ja taksimatkat; ne kaikki tauottuvat loman ajaksi. Ja syystäkin; lapsi todellakin tarvitsee leponsa ja lomansa. Ja kivoja, hyviä kokemuksia, aineksia muistoihin.
Erityislapsiperheessä loma-aika näyttäytyy usein kaaoksena; tuskanhikeä otsaltaan valuttavat vanhemmat yrittävät saada aisteiltaan kuormittunutta laumaansa yhteiskunnan normeihin sopivaksi Linnanmäellä vuoristoradan pitkässä jonossa. ”Vittu-saatana-perkele” kajahtaa varmalla ja kirkkaalla lapsen äänellä, jalka ojentuu potkimaan kaidetta ja äiti haukutaan lehmäksi. Ihmiset jonossa, viiden metrin verran kumpaankin suuntaan, kääntyvät katsomaan kulmiaan kurtistaen, omia lapsiaan suojelevasti kauemmaksi vetäen.
Paheksunta on käsin kosketeltavaa.
Sukujuhlissa muiden lapset käyttäytyvät kuin aateliset, omat makaava lattialla, itkevät ja kipuilevat. Jos ei ole pakko, ei mennä ollenkaan. Omalla takapihalla on helpompaa, vähemmän ärsykkeitä. Tuttua, ennakoitavaa ja turvallista.
Kalastaminen on kivaa, ainakin jos kalaa tulee. Kun tuulee vakaasuorassa, koho koukkuineen ei asetu sinne, minne haluaa ja siima sotkeutuu laiturilla rauhassa seisovan veljen siimaan, menee hermo.
”Vitun ilmastonmuutos, pilaa kaiken!”
Tuota en nähnyt tulevaksi, naurattaakin pikkusen mutta pidättelen. Kolmen tunnin päästä ollaan jo kotimatkalla. Tulee pitkä ja äänekäs matka, merkit ovat selkeästi nähtävillä; väsymys, kuormittuneisuus, purkautunut jännitys, odottaminen. Vapauden päämäärättömyys, aikatauluttomuus. Mutta oli tosi kivat kaksi päivää, lapsi halaa lujasti mökinomistajia lähtiessään; kiittää ja kehuu viihtyneensä. Teidän kanssa oli hyvä olla.
Muistoihin jäi paljon onnistumisia ja hyviä hetkiä.
Samalla tavalla pussitamme onnistumiset ja hyvät hetket ulkomaanreissusta, viikon matkalta kotimaassa ja pienistä retkistä kauniiseen lähiympäristöön. Ne voimaannuttavat meidät, liimaavat yhteen ja kaikesta kaaoksesta huolimatta ovat lomaa, kesän parasta aikaa. Menemme omilla ehdoillamme, rakennamme meille sopivat päivät ja hymyilemme raikkaasti meitä tuijottaville. Kun arki saapuu, meillä on monta muistoa kasassa ja ladatut akut arkea varten.
Minä sydämestäni toivon, että jokainen erityislapsi, erityislapsen vanhempi ja erityislasten sisarukset saavat tavalla tai toisella kiinni muutamista pienistä ilonpisaroista, jotta arjen, velvollisuuksien ja jatkuvan venymisen jaksaa taas silloin kun illat pitenevät, sade hakkaa asfalttiin ja arki jatkuu.