Kotikutoista koiraterapiaa

Herään johonkin kylmään poskellani. Koira ei jaksaisi enää odottaa aamuruokaansa. Kyllästyi odottamaan heräämistäni ja tökkii kuonolla poskeani, rapsuttaa tassulla peiton kulmaa. Avaan silmät tuijottaakseni suoraan koiran vaativaan katseeseen.

Hamuan kännykän kynsiini, vilkaisen sen näyttöä: kymmenen yli seiskan. ”Tajuatko sinä, että minulla on vapaapäivä”, kysyn koiralta, joka seisoo jo makuuhuoneen ovella, tuijottaa. Vähät välittää vapaapäivistä, uskoo nääntyvänsä nälkään.

IMG_20170921_095526.jpg

Laahustan keittiöön, kippaan koiralle nappulat kuppiin ja alan kiskomaan vaatteita niskaan. Lapset vielä nukkuvat, ihme kyllä. En viitsi heitä vielä herättää, molemmilla alkaa koulu vasta yhdeksältä.

Koira tyhjentää kupin hetkessä, siirtyy kävelemään perässäni. Pitäisi päästä ulos. Mielellään nyt heti. Avaan koiralle takaoven näyttääkseni ilmaa, siellä on viileää ja on satanutkin. Eläin muuttaa mielensä ja työntyy kuopuksen viereen, peiton alle. Jääköön ulkoilu, huono ilma.

Asettelen aamupalan lautasille ja lapset valuvat syömään. Mittailen kahvinporoja suodattimeen, erityiseni katsoo minua arvioivasti ja toteaa: 

”Kyllä sä äiti tarviitkin tota kahvia, sun tukkakin on ihan pörrönen”.

Tarvitsen todellakin. Ja monta kuppia.

Koira hiipii taas viereen, jos kuitenkin lähetettäisiin nuo lapset kouluun ja mentäisiin lenkille.

20180926_153910.jpg

Koira on tullut perheeseemme viisi vuotta sitten, juuri kun yksi elämämme vaikeimmista vuosista oli päättynyt. Edessä odotti toivoa täynnä oleva uusi lukuvuosi, uusi koulu ja lupaukset seesteisemmästä elämästä. Uuden koulun rehtorin ystävällinen katse ja vakuutus: ” vaikka sinusta nyt tuntuu, että mikään ei suju, kaikki kyllä selviää. Usko siihen”. Minä jaksoin uskoa.

Olimme kaikki siitä riepottelusta väsyneitä, vaurioituneita omalla tavallamme. Fyysinen kuntoni oli romahtanut jatkuvasta unenpuutteesta, stressistä ja taisteluvalmiina olemisesta. Elimistö oli vieläkin valpas, valmiina kaikkeen.

Tuon pienen touhukkaan pennun kanssa lähdin liikkumaan. Kehityimme ja jaksoimme molemmat viikko viikolta pidempää matkaa, lopulta juoksimme. Kokonaisia lenkkejä. Tämä nelijalkainen työntyi aina lähelle, otti tilansa ja osoitti kaikin voimin olevansa meidän, kiintynyt meihin kaikkiin. Työntyi syliin, halusi leikkiä ja painoi päänsä viereen.  Tarkisti, että ollaan kaikki tallella.

Osoitti kiintymystään niin lujasti, että jokaisen sydän suli. Me halasimme, rapsutimme ja silitimme ilomme ja surumme tuohon pieneen nelijalkaiseen, joka väsymättä jaksoi lohduttaa ja olla lähellä. Näyttää kuinka tärkeitä me olimme.

Koira antoi meille terapiaa, tietämättään ja pyyteettömästi. Kun erityisellä kiristi hermoja, hän mietti koiraa, miltä sen karvaton iho tuntuu ja kuinka lämmin se on viereen kömpiessään. Kiukku suli. Kuopus halasi koiraa lujasti ja sai vastaan aitoa sanatonta rakkautta, kun paha mieli kiusatuksi joutumisesta purkautui. Koira osallistui jokaiseen lasten riemuun, vaikka yleensä ei tiennyt mistä kiva johtuu. Riehui mukana, nautti koko koiran sydämellään.

Tuon nelijalkaisen ystävän läsnäolo rauhoittaa, lohduttaa ja ilahduttaa. Vaatimuksillaan se pitää kiinni perusasioissa; liikunnassa, rytmissä ja rutiineissa. On yhtä rutinoitunut, kun me muutkin. Huonokin päivä saa jotain hyvää, kun tämä nappisilmä käpertyy viereen, lähelle. Stressi laskee, mieli rauhoittuu. Opettaa vastuuta ja karkottaa pelot.  Se kantaa kaikki sille kuiskatut salaisuudet eikä kukaan meistä, koskaan, palaa tyhjään kotiin.

Parasta terapiaa ikinä!

 

20151001_180827.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *