Mitä sitä odottaa?

Mitä sitä odottaa elämältä, kun lyödään käteen kortit, joissa lukee erityislapsi ja erityislapsen perhe?

Alkuun ei odota mitään, lopulta osaa vaatia. Minä, voimakastahtoisena pidetty, monia sotia käyneenä ja kieltämättä useimman niistä voittaneena, yli 20 vuotta erityslapsen äitin virkaa toimittaneena, olen katsonut maailmaa ymmärryksen läpi kaksi vuosikymmentä. Nuoruuden mustavalkoisuus suli nopeasti kehityshäiriöiden maailmaan, näen ihmisestä paljon, jota muut eivät huomaa. Kielellisen erityisvaikeuden, ADHD:n, autismin monenkirjavan kirjon.

Jokaisen kehotuksen hakea vertaistukea tyrmäsin. En halua, tukevat minut hengiltä. En saa tilaa hengittää, Koko erityisyys kaatuu päälle ja hajoan. Minä seison tässä, omilla jaloillani. Rakastan lapseni ehjäksi, vaikka naapuri ja opettaja miettii miksi en kurita. Rakkaudella.

Rakastin pehmeästi ja mitä sain; loistavan nuoren miehen, joka pärjää omillaan, joskin voimakkaalla tuellani, vaikka minulle sanottiin, ettei muuta kotoaan pois ennen kuin kolmekymppiset on vietetty. Hyvä jos silloinkaan. Se pieni tunteitaan hallitsematon ja tavaroita hajottava pieni lapsi kasvoi aikuiseksi, joka huomioi toiset ja jos ei osaa soittaa neuvoa kysyäkseen.

Sain lisäksi yhden pienen pippurisielun, joka törmäilee yhteiskunnan rakentaman muotin seiniin, ei tahallaan, mutta säännöllisesti. Hän suuttuu tosissaan mutta rakastaa ja välittää vähintäänkin yhtä lujasti. Yhdessä kuljemme kohti hänen aikuisuuttaan ja hetkeä, jolloin kaikki on helpompaa, selkeämpää. Vaatii vielä harjoittelua ja me harjoittelemme.

Minä tutustuin lapsiini, erityisiin ja taviksiin. Alleviivasin hyvät asiat ja hankin tietoa ja taitoa korjata ne vinksallaan olevat.  Meillä oli, ja on, mahtava lääkäri ja loistavat terapeutit. Lapsilla on joko hieno isä tai hieno isäpuoli.

Meillä on rajat ja meillä on rakkautta. Meillä on äiti ja meillä on isä. Meillä on mies ja nainen. Kumpikin on välillä pehmeä, välillä luja. Ajoittain hajalla. Onneksi ei molemmat yhtä aikaa.

Jokaista taisteluani, jokaista päätöstäni. Miestä ja lapsiani, katson ylpeydellä. Kaikki ei ole valmista eikä ennakoitavaa, mutta se on elämää. En pettynyt, en sure. Elän täysillä ja panostan näihin kortteihin, vaikka välillä väsyttää.

Elämä on karvasta ja se on makeaa mutta meillä se on ainakin elämää isolla E:llä

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *