Miten minä sinulle kertoisin?

Erityinen, erilainen, huono, paska, rikkinäinen pää, jotain vikaa, perheen huonoin lapsi……

Lukemattomia adjektiiveja, joilla lapsi on itseään elämänsä aikana kuvannut ja harva niistä on ollut positiivinen.

Erityisen rakas, erilainen oppija, persoonallisuus, arvokas ja tärkeä, sinunlainen….

Vähintäänkin yhtä monta adjektiivia, joilla vanhempina olemme pyrkineet kumoamaan negatiivisen tavan nähdä itsensä, silloinkin kun ympäriltä kantautuva palaute on ollut lähinnä murskaavaa. Leimaavaa. Meille kaikille.

Kuva: Pixabay

Me emme ole koskaan peitelleet lapsemme eritystarpeita mutta emme me niitä korostakaan. Emme lapselle, itsellemme tai meitä ympäröivälle yhteiskunnalle Kelaa lukuun ottamatta.  Nyt ollaan siinä pisteessä, että lapsesta on kasvanut iältään nuori, siitäkin huolimatta, ettei mieli tai tapa nähdä ja ymmärtää maailmaa kasva samaan tahtiin.

Tästä syystä tulokset, joita erilaisista tutkimuksista saadaan, esitellään myös lapselle. Niin raakeina kuin tulokset niiden osoittavat olevan. Googlaamisen taidon osaava nuori kaivaa esille jokaisen hänelle puolihuolimattomastikin esitetyn sanan, tekee ne tuhoisimmat tulkinnat ja pettyy. Hätääntyy.

Se, että tuloksia esittelevä hoitotaho on kertoessaan korostanut vahvuuksia ja pyrkinyt kääntämään nuoren ajatukset siihen mihin hän kykenee eikä siihen mikä on haasteellista, menettää merkityksensä internetisistä löytyvien selitysten, termien ja arvioiden syövereissä.

Minä tiesin sillä hetkellä, kun nuori astui ulos ovesta, sanoi heipat hoitoonsa osallistuville ja kääntyi katsomaan minua, että nyt mennään pohjalle, kovaa tömähtäen. Aloin asettelemaan tikapuita pohjalta ylöspäin jo ennen kuin pääsimme ulos sairaalasta. Tästä tulee kova kiipeäminen mutta olen tiennyt tämänkin hetken tulevan. Silti se tuli niin lujaa, että ilmat pakenivat keuhkoista, kaikki valmisteltu puhe hävisi siihen murtavaan suruun, johon yli kymmenen senttiä minua pidempi mutta niin kovin hauraalta ja pieneltä tuntuva nuoreni vajosi.

Siitä päivästä tuli jonkin asteinen vedenjakaja lapsemme elämästä. Kaikesta puheesta, valmistelusta ja eletystä elämästä huolimatta hän tiedostaa nyt jotain, jota ei aiemmin ole tarvinnut sisäistää, ajatella tai pohtia. Me rämmimme surun, vihan ja raivon suossa, jossa otamme vastaan tämän kaiken ja kerta toisensa jälkeen istumme alas ja kerromme, keskustelemme, perustelemme ja ennen kaikkea kuuntelemme. Ja kuulemme.

Lapsessani on vahvuuksia, joita moni ei hänessä tunnista tai näe. Me, jotka tiedämme niiden siellä olevan, tiedämme tämänkin myrskyn laantuvan. Sitä odotellessamme annamme myrskyn riepotella ja pidämme nuoren tukevasti maassa kiinni.

                       Siinä sinä seisot, epätoivoa täynnä. Huudat.

                       Koet epäonnistumista, et siedä itseäsi.

                      Minä kannattelen, silitän ja kuuntelen.

 

                     Yritän avata solmut ja saada sinut ymmärtämään maailmaa

                     vaikka maailman pitäisi ymmärtää sinua.

 

                    Jonakin päivänä sinä huomaat ne siivet, joka kantavat kuitenkin.

                   Huomaat, miten taitava olet ja ymmärrät, että me kaikki

                   epäonnistumme joskus ja silti voi kulkea eteenpäin.

 

                  Me jaksamme odottaa sitä päivää ja siihen asti minä kannattelen.

                  Luota siihen.

perhe vanhemmuus lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *