Olemme tässä, yhdessä.

Niinhän siinä kävi. Keskiviikkoisen aamun vastahakoinen ja hidas lähtö eskaloitui koulussa huudoksi, ikäväksi suuttumukseksi, joka purkautui tavalla, joka ei ole suotavaa koulun käytävillä. Opettaja soitti kotiin.

Joku kuormittaa, on jotain, joka täyttää vesilasin. Seesteisyydestä myrskyyn. Kertaheitolla. Nyt pitäisi ymmärtää mikä se on, tarttua siihen ja saada taas arki kulkemaan.

Syksyn alku on tuonut paljon muutoksia, huonosti niitä sietävä lapsi venyttää itseään mutta riittääkö lapsen voimavarat siihen? Uusi vieras kieli on haaste, kun oma äidinkielikin tuottaa vaikeuksia.  Luokat tekevät nyt tiiviisti yhteistyötä ja kuvioon tuli mukaan uusi opettaja, uusia tapoja, uusia sääntöjä. Ihmisiä, joille lapsi ei ole tuttu. Ihmisiä, jotka eivät ole lapselle tuttuja.

Verkostopalaveri on tuloillaan, se nostetaan taas esille. Kohtahan se on. Kysyn, että mitä koulu siltä odottaa? Ehdotuksia? Jos onkin, niin ei niitä minulle sanota. Olen tottunut yllätyksiin, siihen kun asiat heitetään kasvoille kuin märkä rätti. En usko, että monikaan asia enää todella yllättäisi. Vaikka sydäntä kuinka puristaisi. Kaikesta on selvittävä.

Myönnän, että olisi hyvä luottaa enemmän mutta olen uinut samassa suossa lapseni kanssa. Luottaminen on haastava sen jälkeen, kun on torjunut monta hyökkäystä.  Jokaisesta niistä jää arvet, ollaan arpia täynnä.

Keskustelen lapsen kanssa, yritän kaivautua hänen maailmaansa ja ymmärtää. Saada kiinni olotilasta, auttaa, jotta kaikilla olisi helpompaa. Lapsella, opettajalla, luokkakavereilla, meillä.

Haistan sen paniikin mikä on tulossa, otan siitä yliotteen sillä se ei ole avuksi. Se työntäisi meidät juoksupyörän kaltaiseen olotilaan, söisi kaikki voimavarat. Kehräisi ahdistuksen verkon, jonka sisälle me jäisimme. Istun lapseni viereen sohvalle, halaan häntä ja vakuutan, että tästäkin me selviämme. Me harjoittelemme, jatkuvasti, uudestaan ja uudestaan.

Tällä pippurisielulla on hyvä sydän, joka pursuaa empatiaa. Hän suree kovasti hetkiä, jolloin väsymys ja suuttumus saa yliotteen. Ei hän tiedä mistä ne nousevat, tai miksi. Hänellä on kyky rakastaa lujasti ja tahtoa yrittää. Hän jaksaa harjoitella, kunhan me muistutamme: sinä pystyt. Minä alleviivaan onnistumiset, osoitan edistymiset. Pettymykset siedämme yhdessä, ei meidän tarvitse yksin.

Meillä on takana paljon hyvääkin, onnistumisia ja käyttöön otettuja arjen työkaluja. Luotettavia ihmissuhteita ja uskoa tulevaan. Kannustamista ja kannattelua.  Ei niitä ole menetetty.

Nyt hengähdämme viikonlopuksi. Lapsen kaveri tulee yöksi kylään, kavereita lapsella on paljon. Puuhastelevat yhdessä, kikattelevat ja suunnittelevat. Onnellisia hetkiä jotka tasapainottavat arkea, tuottavat iloa. 

Olemme hetken maistelleet elämän karvasta puolta, nyt lähdemme hakemaan sitä makeaa.

20180903_141809.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *