Olenko rikki?

Joo, mä tiedän sen. Tuli liian lähelle sen kiveä ja siksi se hakkasi xxxx:n (naapurissa asuvan lapsen)

Ihan oikeesti? Milloin?

No en mä nyt tarkkaan muista mutta sillon siitä puhuttiin paljon. Sillä on joku kivi, jota pitää omana majanaan.

Kuva: Pixabay

Ristiriitaiset tunteet sinkoilevat minussa kuin koordinaatit hukannut ohjus. Kenenkään päälle ei saa käydä, ketään ei saa vahingoittaa. Mutta sieluni silmissä näen hukatun lapsen, jonka mieli on musta ja päämäärä hakuisessa. Joka ei tiedä minne, mennä, miksi ja koska. Jonka päivät ovat yhtä kaaosta eikä ole tarttumapintaa. On vain kivi, oma paikka, josta saa turvaa. Tarttumapintaa.

Näen maailman erityislapsen silmin, sen piestyn ja raadellun sielun kautta. Sen värievän lapsen, jota puolustin ja jonka eteen olen taistellut. Joka suuttuu rajusti mutta rakastaa vähintäänkin yhtä lujasti. Joka hakee turvaa ja pitää kiinni siitä minkä turvaksi kokee. Näen hyvää, toivoa. Jotain, jonka vuoksi tehdä töitä. Kuulen lapsen, joka huutaa apua.

Onko minussa mennyt jotain rikki? Enkö ymmärrä todellisuutta? Ymmärränkö liikaa? Vai onko yhteiskunta rikki? Ei välitä omistaan. Antaa hukkua, pudota.

Olen aina asettanut lapsilleni rajat mutta nähnyt lapseni haasteet. Panostanut vahvuuksiin. Näen haasteita myös muissa; potilaskertomuksia. R-kioskin jonossa, kun edellä olevani aukaisee suunsa, julkkiksissa, kouluampujissa…. lista on loputon.

Kuka on rikki? Minä vai yhteiskunta?

Uskon varhaiseen tukeen, ihmisen hyvyyteen ja jokaisen haluun sopeutua yhteiskuntaan. Olen kuullut ja nähnyt epätoivoa, kun yhteiskunnan tukiverkosta on löytynyt ihmisen mahtuva aukko, josta on tippunut pimeyteen, toivottomuuteen.

Haluaisin ottaa kiinni kaikista heistä, jotka kokevat, että kivi on heidän ainoa tukipisteensä.

Mutta en minä pysty. Jaksan juuri ja juuri kannatella nämä omani ja itseni.

Mutta sydämeni itkee hiljaa, se itkee, kun en pysty selittämään lapsilleni miksi joku lyö naapurin lasta. Miksi saatan ymmärtää mutta en hyväksy.  Miksi joku lyö, vaikka ei oikeasti haluaisi. Miksi lyöjän voikin parantaa halaus, ei jälki-istunto.

Tänään katson ikkunasta ulos syysmyrskyä ja tunnen epätoivoa. Kuka ottaa kiinni niistä hukassa olevista lapsista, joilla on paha olla. Minä en pysty mutta hyvinvointi yhteiskunnassa jonkun pitäisi.

Kukaan ei ole menetetty ennen kuin yhteiskunta irrottaa heistä otteensa ja päästää tippumaan pimeään.

Ei tehdä sitä, pidetään kaikista kiinni.

Jokainen lapsi on tulevaisuuden arvoinen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *