Tassu Pehmenee

Vuosien, niin monen ja raskaan vuoden ajan, olen taistellut. Käynyt sotaa. Välirauhan aikana valmistautunut seuraavaan taisteluun, pakottanut itseni luottamaan heihin, jotka edes teeskentelevät taistelevansa samalla puolella.

En ole tuhonnut, mutta olen lähes tuhoutunut. Särkynyt näystä, joka avautuu taistelun jälkeisen pölyn laskeuduttua, repinyt jäätyneestä maasta irti lapseni tallattua itsetuntoa. Särjettyä mieltä ja rikottua sydäntä. Koonnut niitä palasia kokonaisuudeksi. Ehjäksi.

Olen liki luovuttanut, mutta tajunnut, ettei se ole vaihtoehto. Olen takertunut heihin, jotka ovat kannatelleet. Tukeneet. Rohkaisseet. Näyttäneet tietä ja antaneet valoa. Pitäneet pystyssä. Olen työntänyt heitä pois, epäröinyt ja epäillyt.

Olen valvonut öitä, kävellyt levottomasti ympyrää, pelännyt huomista. Itkenyt, huutanut, googlettanut. Tuntenut levottomuutta, joka on repinyt rintaa ja lamaannuttanut. Vihannut, pelännyt, pyytänyt ja vaatinut. Tuntenut kiitollisuutta, helpotusta ja iloa onnistumisista.

Kun katson taaksepäin, on vaikea uskoa, että tuon vuoristoradan jälkeen olemme näin vähin vaurioin selvinneitä. Lähes täysipäisiä, elämänhaluisia ja luottavaisia. Kiinni tässä hetkessä.

Vuoristoradan kiihtynyt vauhti on pysäytetty, pelko ajettu ulos ja tilalle on tuotu hyväksyntää, osallisuutta ja uskoa huomiseen. Tipahdin tasaiselle pinnalle ja oloni on outo. Kynteni ovat terävät, taistelutaidot tallessa mutta en tarvitse niitä. Ei ole mitään mitä vastaan taistella.

Kaikki ovat aina nähneet haasteet, mutta eri silmin. Nyt katsotaan samaan suuntaan, tavoitellaan samoja asioita ja edetään vauhdilla, joka ei salpaa hengitystä, tiputa kyydistä. On aikaa ja tilaa keskittyä, kasata itsemme ja elää elämämme ehjäksi. Luottaa ja huomata ihmiset sen arvoisiksi. Kuntoutua. Kasvaa. Etenkin Elää.

Löysimme uomamme ja meille on luvattu, että saamme jatkaa tätä uomaa koko peruskoulun ajan. Hyvässä ohjauksessa, yhteistyössä ja ilmapiirissä, joka ymmärtää, näkee, kuulee ja hyväksyy. Asettaa rajat ja varmistaa turvan.

Meillä on nyt hyvä. Olen luvannut itselleni, että uusi vuosi on vuosi, jolloin ehjään itseni, pyyhin säröt, annan aikaa itselleni ja ennen kaikkea: vedän kynteni sisään. Teen tassuistani pehmeät.

Niillä on hyvä silittää. Me ansaitsemme sen.

 

Perhe Vanhemmuus

Arpapeliä

Peruutan autoni parkkiruutuun. Koulun parkkipaikalla on aina hyvin tilaa. Kun hyppään autosta ulos, puhelin soi.

Tuntematon numero.

Hetken mietin, etten vastaa; lehtimyyjä, vitamiinikauppias, kenties syöpävakuutuksen kauppaaja. Olen menossa koululle eikä huvita torpata sinnikkomyyjän hyökkäystä juuri nyt.

Vastaan kuitenkin. Lapseni lääkäri soittaa. Yllätyn. Tiedän, että hän on yhteydessä ainoastaan asiasta. Hän on estynyt tulemasta verkostopalaveriin, on pois pidempään. Siirtää tapaamisemme yli kuukauden päähän.

Olemme olleet onnekkaita. Vuosien ajan meitä on luotsannut sama lääkäri, paras mitä tämä sairaanhoitopiiri, varmaan laajemminkin, pystyy tällä erikoisalalla tarjoamaan. Hän tuntee lapseni haasteet, vahvuudet ja traumat läpikotaisin. Hän tuntee meidät vanhemmat, tietää mihin pystymme ja on nähnyt kykymme yhteistyöhön. Hän on kiivennyt kanssamme ylämäet ja rallatellut kun mennään alamäkeä, helpompaa tietä. Hän on iloinnut jokaisesta onnistumisesta, joka lapseni kuntoutuksessa on saavutettu.

Hän on kerännyt itselleen kokemuksen ja vankan ammattitaidon, jonka avulla hän ymmärtää merkityksensä nepsy-lapsen hoitopolulla. Hän ei haihattele, hän ei ole ohjailtavissa, hän ei koe tarvetta miellyttää vanhempia, koulua, ketään. Hän on lapsen puolella, aidosti ja koko ammattitaidollaan. Vankkumatta, perääntymättä. Hän katsoo mikä lapselle on parasta, ohjaa meitä lapsen ympärillä olevia lempeästi mutta jämäkästi näkemään ja ymmärtämään asiat lapsen kannalta. Ja hän kuuntelee. Hän kuuntelee lasta, vanhempia, terapeutteja, opettajia. Ja hän kuulee, näkee. Huomaa.

Nyt kun hän ei enää seiso taustatukenamme, olemme tuuliajolla. Sovittu, siirretty tapaamisemme peruuntui. Meidät on heitetty siihen samaan myllyyn, jossa jo tosi moni on ollut vuosia, unelmoiden, että edes vuoden verran tapaisi samaa lääkäriä. Tai edes tapaisi jonkun lääkärin, edes kerran.

Tässä myllyssä avun sekä tuen tarpeessa olevat lapset ja perheet pyörivät kuin numerot bingokoneessa. Lausunnot, tutkimukset ja kontrollit antavat odottaa itseään. Terapiat seisovat ja lapsen pahoinvointi kasvaa päivä päivältä. Vanhemmat yrittivät epätoivoisena hakea apua, pyytävät ja vaativat kunnes uupuvat.

Minä epäilen, miten lääkäri, joka ei tunne lapsen taustoja, voi tehdä luotettavan ja asiallisen lausunnon. Arvioida terapian tarpeet, kuntouksen. Kivahdan puhelimeen vastaavalle sairaanhoitajalle, ettei lapseni lausuntoa saa väsätä joku harjoittelija. Kerran teki ja jälkiä korjattiin pitkään.

Sairaanhoitaja pahoitteli, kertoi tekevänsä parhaansa. En minä sitä epäile mutta epäilen ettei se riitä.

Miten voi olla, että neuropsykiatristen lasten hoito, tuki ja kuntoutus on näin ohuen langan varassa. Lepää sen yhden kortin varassa, jonka hävitessä koko korttitalo romahtaa. Jos sellaista nyt on edes saatu rakennettua.

Nämä pienet ihmiset; lapset ja nuoret, jotka yrittävät kaikkensa, kulkevat äärirajoilla ja ovat valmiita venymään, tarvitsevat yhteiskunnan, joka kutoo tukiverkon, auttaa kiinni toimivaan arkeen ja kannustaa. He eivät ole viallisia, vaurioituneita ellei ympäristö heistä sellaisia muovaa.

Meidän terveydenhuoltomme on tältä osin rikki. Se on täynnä sananhelinää ja kirjattuja tavoitteita mutta konkreettiset teot loistavat poissaolollaan jättäen jälkeensä pahoinvoinnin mustan uran.

Minä olen kiitollinen, todella kiitollinen, että olemme saaneet toimia saman hoitotahon; lääkärin ja terapeuttien, kanssa useiden vuosien ajan. Meille on valikoitunut eittämättä alansa parhaimmisto ja tiedän, että olemme todella onnekkaita tässä asiassa. Ilman tätä elämämme voisi olla nyt hyvinkin erilaista kuin se tänään on.

Mistä löytyisi keinot tehdä tästä sattumanvaraisesta onnesta jotain, jonka me miellämme itsestäänselvyydeksi. Että lapsista ja nuorista huolehtiminen ei olisi arpapeliä vaan itsestäänselvyys, yhteiskuntamme perusarvo.

Perhe Vanhemmuus