Peruutan autoni parkkiruutuun. Koulun parkkipaikalla on aina hyvin tilaa. Kun hyppään autosta ulos, puhelin soi.

Tuntematon numero.

Hetken mietin, etten vastaa; lehtimyyjä, vitamiinikauppias, kenties syöpävakuutuksen kauppaaja. Olen menossa koululle eikä huvita torpata sinnikkomyyjän hyökkäystä juuri nyt.

Vastaan kuitenkin. Lapseni lääkäri soittaa. Yllätyn. Tiedän, että hän on yhteydessä ainoastaan asiasta. Hän on estynyt tulemasta verkostopalaveriin, on pois pidempään. Siirtää tapaamisemme yli kuukauden päähän.

Olemme olleet onnekkaita. Vuosien ajan meitä on luotsannut sama lääkäri, paras mitä tämä sairaanhoitopiiri, varmaan laajemminkin, pystyy tällä erikoisalalla tarjoamaan. Hän tuntee lapseni haasteet, vahvuudet ja traumat läpikotaisin. Hän tuntee meidät vanhemmat, tietää mihin pystymme ja on nähnyt kykymme yhteistyöhön. Hän on kiivennyt kanssamme ylämäet ja rallatellut kun mennään alamäkeä, helpompaa tietä. Hän on iloinnut jokaisesta onnistumisesta, joka lapseni kuntoutuksessa on saavutettu.

Hän on kerännyt itselleen kokemuksen ja vankan ammattitaidon, jonka avulla hän ymmärtää merkityksensä nepsy-lapsen hoitopolulla. Hän ei haihattele, hän ei ole ohjailtavissa, hän ei koe tarvetta miellyttää vanhempia, koulua, ketään. Hän on lapsen puolella, aidosti ja koko ammattitaidollaan. Vankkumatta, perääntymättä. Hän katsoo mikä lapselle on parasta, ohjaa meitä lapsen ympärillä olevia lempeästi mutta jämäkästi näkemään ja ymmärtämään asiat lapsen kannalta. Ja hän kuuntelee. Hän kuuntelee lasta, vanhempia, terapeutteja, opettajia. Ja hän kuulee, näkee. Huomaa.

Nyt kun hän ei enää seiso taustatukenamme, olemme tuuliajolla. Sovittu, siirretty tapaamisemme peruuntui. Meidät on heitetty siihen samaan myllyyn, jossa jo tosi moni on ollut vuosia, unelmoiden, että edes vuoden verran tapaisi samaa lääkäriä. Tai edes tapaisi jonkun lääkärin, edes kerran.

Tässä myllyssä avun sekä tuen tarpeessa olevat lapset ja perheet pyörivät kuin numerot bingokoneessa. Lausunnot, tutkimukset ja kontrollit antavat odottaa itseään. Terapiat seisovat ja lapsen pahoinvointi kasvaa päivä päivältä. Vanhemmat yrittivät epätoivoisena hakea apua, pyytävät ja vaativat kunnes uupuvat.

Minä epäilen, miten lääkäri, joka ei tunne lapsen taustoja, voi tehdä luotettavan ja asiallisen lausunnon. Arvioida terapian tarpeet, kuntouksen. Kivahdan puhelimeen vastaavalle sairaanhoitajalle, ettei lapseni lausuntoa saa väsätä joku harjoittelija. Kerran teki ja jälkiä korjattiin pitkään.

Sairaanhoitaja pahoitteli, kertoi tekevänsä parhaansa. En minä sitä epäile mutta epäilen ettei se riitä.

Miten voi olla, että neuropsykiatristen lasten hoito, tuki ja kuntoutus on näin ohuen langan varassa. Lepää sen yhden kortin varassa, jonka hävitessä koko korttitalo romahtaa. Jos sellaista nyt on edes saatu rakennettua.

Nämä pienet ihmiset; lapset ja nuoret, jotka yrittävät kaikkensa, kulkevat äärirajoilla ja ovat valmiita venymään, tarvitsevat yhteiskunnan, joka kutoo tukiverkon, auttaa kiinni toimivaan arkeen ja kannustaa. He eivät ole viallisia, vaurioituneita ellei ympäristö heistä sellaisia muovaa.

Meidän terveydenhuoltomme on tältä osin rikki. Se on täynnä sananhelinää ja kirjattuja tavoitteita mutta konkreettiset teot loistavat poissaolollaan jättäen jälkeensä pahoinvoinnin mustan uran.

Minä olen kiitollinen, todella kiitollinen, että olemme saaneet toimia saman hoitotahon; lääkärin ja terapeuttien, kanssa useiden vuosien ajan. Meille on valikoitunut eittämättä alansa parhaimmisto ja tiedän, että olemme todella onnekkaita tässä asiassa. Ilman tätä elämämme voisi olla nyt hyvinkin erilaista kuin se tänään on.

Mistä löytyisi keinot tehdä tästä sattumanvaraisesta onnesta jotain, jonka me miellämme itsestäänselvyydeksi. Että lapsista ja nuorista huolehtiminen ei olisi arpapeliä vaan itsestäänselvyys, yhteiskuntamme perusarvo.