Pienin askelin uutta kohti

Yhtenä aamuna starttasimme auton liikkeelle heti kun lapsen taksin takavalot hävisivät etupihaltamme. Me vanhemmat lähdimme tutustumaan lapsen tulevaan kouluun.

Vastaanotto oli lämminhenkinen, tilat kalseat. Keskeneräisetkin. Muutto tuohon rakennukseen oli tullut äkkiä ja vähäisellä valmistelulla. Lasten koulupäivä oli aluillaan, täysi tohina päällä.

20180626_183132.jpg

Keskustelun alla oli lapsen siirto tähän kouluun, miten se toteutetaan niin, että lapsella on koko prosessin ajan hyvä olla. Iloinen, turvallinen ja luottavainen olo, positiivinen ote. Korvissani kuulosti hyvältä, kun rehtori sanoi, että aikataulu joustaa lapsen tarpeiden mukaan. Opettaja kertoi haluavansa selvittää, millaisia rutiineja lapsella on, jotta niitä saa siirrettyä uuteen yhteisöön, ettei kaiken tarvitse muuttua. Ympäristö kyllä muokkautuu. Lapsi on hänelle entuudestaan tuttu, hän haluaa kuitenkin käydä vielä koululla seuraamassa lapsen arkea, ihan siitä läheltä.

Me vanhemmat lähdimme nyt hyvillä mielin ja toiveikkaina koululta, mies töihin ja minä nilkutin jatkamaan sairaslomaani.

Lasten maailmassa, ihan kaikkien lasten, koulun vaihtaminen on aina tietynlainen riski. Miten lapsi sopeutuu, saako kavereita ja pääseekö sisälle jo valmiiksi muokkautuneisiin ryhmiin. Valmiiseen, jo olemassa olevaan ryhmään sopeutuminen on aina haastavampaan kuin kaikille uuteen ryhmään mukaan tempautuminen.

Opettajien rooli näissä muutostilanteissa on valtava. Molemmilla opettajilla, sekä hänellä, jonka luokasta lapsi lähtee, että hänellä, jonka luokkaan lapsi tulee. Joskus, kun koulu vaihdetaan toiseen esimerkiksi parempien tukitoimien saamiseksi, voi lapsi kokea tulleensa hylätyksi. Hän voi kokea olevansa ongelma, joka siirrettiin pois, toisten ongelmaksi. Häntä ei jaksettu enää, aikuisten raja tuli vastaan.

Siirto tulisi aina suorittaa niin, että lapsella on turvallinen olo. Hänelle tulee luoda positiivinen mielikuva siirrosta ja sen syistä. Alleviivattava sitä, ettei lapsi ole ongelma, syy siirtoon. Ei se helppoa ole mutta ei mahdotontakaan. Vaatii avoimuutta, ymmärrystä ja halua panostaa lapseen. Yhteistyötä kaikilta lapsen kouluarjessa mukana olevilta. Lapselle koulun vaihdos, olipa syy sitten muutto, tukitoimet tai mikä tahansa, on aina suuri muutos, johon sopeutuminen vaatii lapselta paljon.

Oman lapseni siirto ekaluokan jälkeen toiseen kouluun oli jäätävä. Vihelsin pelin poikki toukokuussa, nyt ei lastani revitä enää. Ei paineta säkkituoliin, ei nöyryytetä eikä nujerreta. Vedämme henkeä, me kotona ja opettaja, avustajat ja rehtori siellä missä haluavat. Erotin polkumme ja aloitimme korjaustyöt. Koululta vielä soittivat, että lapsen tavarat voi täältä hakea milloin haluaa. Jäivät sinne, emme palanneet koskaan entiseen.

Koulussa, johon vaihdoimme, oli lämminhenkinen tunnelma. Avoimuus, keskinäinen arvostus ja yhteistyö olivat kulmakiviä, johon koulun ammattilaiset pohjasivat opetustyönsä. Siellä kukaan ei näyttäytynyt ongelmana. Koulussa opiskeli monen kirjava sakki, joka enemmän tai vähemmän tarvitsi tukitoimia ja ohjausta suoriutuakseen. Lapset olivat juuri sitä mitä pitikin, lapsia. Eivät diagnooseja, ongelmia tai rasitteita. Haasteisiin vastattiin, niitä ei ankkuroitu rasitteiksi.

Koulun vaihdossa lapsi saattaa kokea tunteita laidasta laitaan, koko tunnekartta pyyhkii yli lapsen mielen nopeasti kuin pyörremyrsky, jolloin päällimmäiseksi jää hämmennys.  Lasta tulee kuunnella herkällä korvalla eikä jännitystä tai pelkoja saa mitätöidä vaan ne tulee käydä läpi, avata sanoiksi ja sitä kautta pyrkiä hälventämään pois.

Ennakointi auttaa muutosvaiheessa kaikkia lapsia, ei vain erityislapsia. Uuteen kouluun meno ei voi tulla puun takaa, yllätyksenä. On hyvä, jos uuteen kouluun siirtyminen tapahtuisi vaiheittain, ainakin yksi tutustuminen tulisi olla takana ennen varsinaista koulutyön alkua. Parin päivän jousto ei lienee vaikeaa järjestää, antaa lapselle aikaa työstää asiaa.

Lapset ovat erilaisia temperamenteiltaan; toiset hyppäävät muutokseen ahnaan uteliaina vailla ennakkoluuloja, toiset haluavat hiipiä siihen varovasti tunnustellen.  Lapsen temperamentille on annettava tilaa, kuunneltava lasta. Välillä pitää osata lukea sieltä rivien väistäkin, että tietää oikeasti.

 

Palaverin loppuvaiheessa rehtori kertoi, ettei hän voi antaa meille takeita, että tämä olisi parasta mitä on. Että kaikki onnistuu.

Ei voi, me tiedämme sen. Ei kukaan voi. Mutta meidän kaikkien on mentävä tähän avoimin mielin, antaa mahdollisuus onnistumiselle. Karistaa ennakkoluulot, hukuttaa möröt ja panostaa yhteistyöhön. Jos meiltä kaikilta osapuolilta löytyy tahtoa, kykyä kuulla ja ymmärrystä maailmaan, jossa lapsi elää sekä aitoa halukkuutta yhteistyöhön, ei voida mennä huonompaankaan suuntaan.

Keskustelu antoi syyn hymyyn, herätti luottamusta ja uskoa huomiseen.

Elämä on sitä, ettei kukaan voi antaa takeita emmekä me sitä odotakaan. Me odotamme yhteistyötä, keskinäistä arvostusta ja aitoa tahtoa yrittää. Niillä pääse pitkälle.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *