Tiedätkö miltä tuntuu?

Huhtikuussa 2018 kirjoitin päivityksen:

Tiedättekö miltä tuntuu laittaa lapsi kouluun, kun et ole varma onko koulumatka turvallinen. Antaa ohjeita, että jokainen aikuinen auttaa mutta sinun pitää pyytää. Tarvittaessa pyydä apua siltä pyörätiellä kävelevältä aikuiselta, vaikka hän onkin vieras. Onhan puhelin mukana?

 

Tiedättekö miltä tuntuu odottaa lasta kotiin; tuleeko kotiin pettynyt lapsi, jonka varpaita on tallottu ja reppu heitetty maahan. Ainakin on nimitelty. Sydän särkyy, kun taas käyt saman keskustelun; teot kertovat enemmän kiusaajasta kuin sinusta.

 

Tiedätkö miltä tuntuu huomata, ettei kiusaaminen olekaan loppunut, vaikka sinä ja opettaja niin luulitte? Se vain taukosi hetkeksi, kun verkkoa kiusaajan ympärillä kiristettiin.

 

Tiedättekö miltä tuntuu, kun taas hengität syvään ja kirjoitat asiallisen viestin kouluun, soitat taas opettajalle. Kerrot, että jos nyrkki heilahtaa, viet asian eteenpäin viranomaisille. Sitten ei enää keskustella.

 

Tiedättekö sen tunteen, kun et tiedä kenen ovelle menisit keskustelemaan, sillä sinä menisit, jos tietäisit oven, jonka takana kiusaaja asuu. Hengittäisit syvään, panostaisit asiallisuuteen, vaikka sisälläsi on alkanut jyllätä raivo.

 

Minä tiedän.

 

Sinä et toivottavasti tiedä mutta ole sinä se aikuinen, joka puhuu kotona kiusaamisesta. Käyt läpi, miksi on väärin kiusata ja kuinka lapsi voi auttaa itseään kiusatuksi joutuessaan. Tee selväksi, ettet tule hyväksymään kiusaamista missään muodossa. Auta lastasi ymmärtämään miksi kiusaaminen on väärin.

 

Asioiden piilottelu, häpeä ja hiljaisuus peittää usein kiusaamisen ja antaa kiusaajalle vallan jatkaa. Omalta osaltani minä katkaisen tämän häpeän ja piilottelun, lastani kiusataan eikä se ole lapseni syy. Tiedän, että se päivä, kun kiusaaminen loppuu, on lähellä, sillä olen noussut taistelemaan.

 

Enkä aio hävitä. Onneksemme koulu on koko panostuksellaan asiassa mukana ja toimii tilanteessa vastuullisesti.

Kuudesluokkalaisen koululaisen painajainen kiipesi huippuunsa, kun häntä potkittiin ja lyötiin. Lopulta kuristettiin tajuttomaksi. Uhria vielä nöyryytettiin kuvaamalla tapahtuma ja laittamalla se jakoon eri somekanavien kautta. Koulun mukaan välitunnilla oli tällöin paikalla kahdeksan välituntivalvojaa. Kaikki, niin uhri kuin tekijätkin, ovat kaukana täysi-ikäisyydestä.

Kuva: Pixabay

Asia livahti julkisuuteen, kun uhrin sisko julkaisi facebook päivityksen, jossa kertoi tapahtuneesta ja avasi taustoja; tätä silmitöntä tekoa edeltänyttä kiusaamista, haparoivia puuttumisyrityksiä, joissa vanhemmille jäi tunne, ettei heitä tai lasta ole kuunneltu. On ohitettu, annettu tilanteelle aikaa eskaloitua.

Tapahtuma herätti, oikeutetusti, keskustelua koulukiusaamisesta ja pohdintaa siitä, miksi sen kuriin saaminen on niin haastavaa. Miksi me aikuiset epäonnistumme siinä vuodesta toiseen.

Tapahtuma herätti minussa muistot oman lapseni vaikeasta ajasta, ajasta, jolloin häntä kiusattiin. Se alkoi pienestä ja paheni pikkuhiljaa. Lopulta kiristettiin rahaa. Kiusaamiset jäljet alkoivat näkyä.

Lapseni kiusaaminen ei koskaan yltynyt yllä mainitun tapauksen kaltaiseksi väkivallaksi, oli tönimistä, potkimistakin ja nöyryyttämistä mutta ilman raakaa väkivaltaakin kiusaaminen vaikutti. Haastoi lapsen selviämään tilanteista, joista ei tarvitsisi, nakersi turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Onneksi oli myös kavereita, hyviä sellaisia.

Meillä aikuisilla on suuri rooli kiusaamisen lopettamisessa. Me emme saa kääntää katsetta pois, sulkea silmiämme. Vähätellä tai pelätä puuttua. Pitää muistaa, ettei väkivalta ole enää edes kiusaamista; se on rikos.

Viimeistään nyt on aika toimia ja löytää pikaisesti ne tehokkaat keinot; yhdessä kaikki aikuiset. Vanhemmat, opettajat, rehtorit sekä viranomaiset.

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen koulupäivään.  Joka päivä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *