Väärin surtu(ko?)
Minussa on, äiti, jotain vikaa.
Itkuni katkeaa, katson hämmästyneenä lasta, joka kokee surevansa väärin. Reagoivansa oudosti.
Lasten pappa on kuollut. Iäkäs mies, jolla varmasti on ollut jouluja enemmän takana kuin edessä. Mutta kuolema hiipi kuitenkin yllättäen, sairaskohtauksella ja vei liian nopeasti. Erityiseni täytyy käsitellä itselleen kokonaan uutta asiaa, läheisen ihmisen kuolemaa. Hänen häviämistään elämästämme, lopullisuutta. Pahaa oloa, jota ei ole aiemmin ollut vaikka monenlaista tunteiden myrskyä onkin läpikäyty.
Kuva: Pixabay
Lapsi reagoi levottomuudella, puhumalla, esittämällä kysymyksiä. Läpikäymällä hautajaisten kulkua, millaisia rutiineja niissä on? Valmistautuu hautajaisiin. Hän hakeutuu aikuisten seuraan, halaa koiraa ja valittelee, ettei koirakaan enää näe pappaa. Ikinä. Kävelee levottomasti eikä keskity. Tarkkailee meitä koko ajan, huolehtii isästään. Miten isä jaksaa, kun häneltä on isä kuollut, pärjääkö sellaisen surun kanssa. Isältä ei voi kysyä, lapsi suojelee.
Lapsen suru purkautuu ahdistuksena, eikä helpottavaa itkua tule. Tulee puhetta, pelkoja, tarrautumista normaaliin elämään. Kuolemasta puhutaan jollain tasolla joka päivä.
Saattohoito oli lyhyt. Lapsille tarjottiin mahdollisuus käydä pappaa hyvästelemässä, erityinen ei halunnut. Pelkäsi letkuja, monitoreita ja lähestyvän kuoleman tunnetta. Mutta kun valokuvassa näkyi nukkuva pappa ilman letkuja, monitoreita ja pelkoa, hän lähti. Sanoi sairaalahuoneen ovelta; heippa pappa!
Käynti on helpottanut. Se on syönyt hieman sitä ahdistusta, joka nyt velloo sisällä. Hän on kuitenkin hyvästellyt, käynyt sen viimeisen kerran. Ollut lähellä.
Me suremme, peittelemättä. Anamme tilaa jokaisen omalle tavalle surra. Vastaamme kysymyksiin, olemme lähellä ja pidämme samalla yllä sitä toimivaa arkea, joka meillä on. Halaus on meillä aina ollut voimaannuttava. Tätä voimaa lapsi on nyt hakenut.
Viikko kuolemasta lapsi ymmärtää; kukaan ei voi surra väärin. On vain oma tapa surra.
” Ole hyvässä turvassa pappa, pilvien takana on aina valoa”