Ymmärrä minua, kiitos.

Luin Iltalehdestä Helsinkiläisen Anniinan tarinaa. Hänellä on laaja-alainen kehityshäiriö, joka kuuluu autismin kirjon sisälle. Lapsena hän koki olevansa erilainen, joku, jota tarkkaillaan ja tuijotetaan, jonka käytöstä hämmästellään. Varmasti tuttu tunne monelle erityistarpeiselle.

Ikävä oli lukea, että osa ammattilaisistakin leimasivat hänet lapsena asenneongelmaiseksi ja psyykkisesti sairaaksi. Kun Anniina löysi itselleen toimivan keinon, jolla auttaa itseään keskittymään, kangaspalan näpräämisen, ammattilaiset pitivät käytöstä erikoisena. Koulussa opettajat pitivät Anniina huolimattomana.

Pieni lapsi kuuli itsestään tämänkaltaisia arvioita, ammattilaisilta.

dock-1846008_1280.jpg

Kuva: Pixbay

Artikkeli herätteli minussa paljon muistoja. Kuinka kasvatusalan ammattilaiset kohtelivat lastani huonosti, arvioivat häntä kovaan ääneen ilmeet vihaisina lapsen läsnäolleessa. Kuinka koulussa avustaja käänsi hänelle selkänsä, kun hän yritti pyytää anteeksi. Kuinka surullinen hän oli, kun hänet eristettiin päiväkodissa yksin huoneeseen. Muut olivat ulkona. Kuinka koulupäivät pelottivat häntä jo illalla, nukkumaan mennessä.  

Kun lapsi koetaan hankalana, yksi tärkeä asia tuntuu unohtuvan; lapsen oikeudet. Hänellä on oikeus koskemattomuuteen, turvallisuuteen ja kasvuun sekä kehitykseen. Tukeen ja arvostukseen.

 Oman lapseni kohdalla terveydenhuollossa neuvola unohti jopa vaitiolovelvollisuutensa ja keskusteli lapseni asioista ilman lupaamme ja tietämättämme päiväkodin kanssa, päiväkodin aloitteesta. Sellaisen henkilön kanssa, jota emme olleet koskaan tavanneet. Tekivät suunnitelmia asioista, joista eivät oikeasti osanneet. Tekivät väärintulkintoja ymmärtämättä erikoissairaanhoidon lausuntoja tai toimia. Tietämättä kaikkia faktoja. Haluamatta tehdä kansamme yhteistyötä, vaikka pyysimme. Halusivat toimia salaa, selän takana.

Terveydenhoitajaa hävetti, päiväkotia suututti, kun jäivät kiinni toiminnastaan.

Artikkelissa Anniina kertoo, että hän on koko ikänsä pyrkinyt ottamaan huomioon valtaväestön sekä ymmärtämään heitä. Hän toivoo, että häntäkin yritettäisiin ymmärtää. Hän ei ole hidas ilkeyttään. Erilainen tahallaan.

Kohtuullinen toive, oikeutettu. Keneltä tahansa.

Erityispiirteiset pyrkivät sopeutumaan yhteyskuntaan, toimimaan parhaansa mukaan asetettujen sääntöjen mukaisesti. Täyttämään vaatimukset.  He eivät ole tietoisesti tai tahallaan hankalia, ongelmia. Heillä on kova tahto toimia oikein. Olla niin kuin me mutkin. Sopia joukkoon. Mutta valitettavan usein tuki on puutteellista. Kova tahto ei yksin riitä. Tarvitaan sitä ymmärrystä, ohjausta ja tukea. Erityispiirteiset kuormittuvat, väsyvät ja ehkä irrottavat otteensa. Näyttäytyvät erilaisina, hieman outoina. Yksinäisyys on usein erityistarpeisen ongelma. Ystäviä on hankala saada.

He kulkevat kengissä, jotka ainakin ajoittain tuntuvat ahtailta, puristavat. Niillä käveleminen sitoo koko toimintakyvyn, vie kaiken energian. Vaihtaisivat ne mielellään sopiviin, sellaisiin kuin muillakin on.

Ehkä meidän kaikkien pitäisi joskus kävellä lainakengissä. Sellaisilla puristavilla joilla kävelemiseen joutuu keskittymään koko ajan. Sellaisilla, joilla ei pysy muiden perässä vaan jää jälkeen vaikka kuinka yrittää kiriä.  Se saattaisi herättää ymmärryksen, ajatuksen siitä, että emme kaikki ole samanlaisia mutta silti olemme arvokkaita. Avaisi silmät ja auttaisi näkemään oman elämänsä ulkopuolelle.

Anniina löytää elämästään paljon tämän hetkistä hyvää. Hänellä on huonojen kokemusten rinnalla paljon onnistumisia. Meitä vanhempia hän neuvoo

” Älä myöskään sure, jos lapsesi ei voi jonkin ominaispiirteensä takia tehdä jotakin. Hänellä on oma juttunsa ja juuri se tekee hänestä arvokkaan.”

 

Aiemmin kirjoittamaani:

Mitä sitä odottaa?

Jäisitkö sateeseen?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *