Kun myymälässä on töissä pidempään, tulee tutuksi kaupan vakioasiakkaat. Pikku hiljaa alkaa valjeta myös tiettyjen asiakkaiden ominaispiirteet. Olen ollut kolmessa eri myymälässä pidemmän aikaa, jolloin nämä niin kutsutut vakiokahelit ovat tulleet tutuiksi. 

Ensimmäisessä kaupassa vakiokaheli oli ns. karvahattumies. Karvahattumies oli dementoitunut eläkeläismies, jolla oli nimensä  mukaisesti lähes aina kasari/neuvostoliitto -karvahattu sekä paksusankaiset silmälasit päässään. Karvahattumies hengaili kauppakeskuksessa hyväntahtoisesti, mutta ilmiselvästi vähän höpsähtäneenä. Karvahattumiehen suurta hupia oli tulla kassalle heittämään jotain pikkutuhmaa ja pervoa läppää ja saada nuoret kassatytöt hämilleen. Nähtiinpä hänet kerran ostamassa aamukahdeksalta liukuvoidetta ja tämän jälkeen hänen kerrotaan menneen kaupan kahvilan vessaan. 

Toisessa kaupassa oli useampia vakiokaheleita. Yksi heistä oli keski-ikäinen mies, jonka tiedettiin asuvan autossaan ja viettävän yönsä kaupan ilmaisella parkkipaikalla. Tämän miehen ominaispakkomielteenä oli tulla kauppaan aivan viime minuuteilla, lukea lehtiä ja vitkutella kunnes sai olla päivän viimeinen asiakas. Jos miehelle erehtyi osoittamaan turhautumisensä tämän käytökseen, kuten naurettavaan maksamiseen pikku hiluilla kun lompakko pursusi seteleitä, saattoi olla varma että tämä  kaheli tuli satavarmasti joka kerta sinun kassallesi. 

Toinen kaupan vakiokaheleista oli keski-ikäinen nainen, jolla oli ilmiselvästi mielenterveysongelmia. Kaupassa häntä kutsuttiin Pirkka-olut-naiseksi, sillä tämä osti usein (rahaa jostain saadessaan) Pirkka-olutta ja tuli hetken päästä aivan sekaisin riehumaan kauppaan. Hänelle oli annettu porttikielto sekä oluenmyyntikielto, mutta jostain hän aina ilmestyi huutamaan ja suurieleisesti tekemään ostoksia. Nainen myös usein kulki kesät-talvet samoissa toppavaatteissa, jotka olivat hajusta päätellen toimineet myös jonkinsorttisena inkontinenssisuojana. Itseäni aina jännitti Pirkka-olut-naisen läsnäolo, sillä hän oli melko arvaamaton tapaus.

Toisen kaupan kolmas kaheli oli tyylikkäästi pukeutunut, parrakas eläkeläismies, joka kävi kaupassa useita kertoja päivässä. Hän oli kuin takiainen, oikea pain in the ass, sillä hänestä ei päässyt millään eroon. Hän kyttäsi tilaisuutta avata keskustelu jonkun pahaa aavistamattoman kanssa-asiakkaan kanssa ja siitä jauhamisesta ei vaan tullut loppua. Hän myös vaani meitä kassaparkoja, jotka emme päässeet edes häntä karkuun. Tämä omien sanojensa mukainen entinen pianonvirittäjä oli siis sangen rasittava tapaus. Hän jäi usein kassalinjan päätyyn syömään jäätelöä ja juttelemaan vaikka itsekseen. Otin taktiikan, että en anna hänelle mitään ylimääräistä huomiota, en edes hymyile – ja siitäkös tämä herra riemastui ja alkoi analysoida ilmeitäni hakien katsekontaktia. Huoh!

Nykyisessä kaupassa en ole huomannut (vielä) kuin yhden vakiokahelin. Hänessä on samoja piirteitä kuin pianonvirittäjässä, mutta hän ei ole tietoisesti rasittava tai tahallaan piinaa ketään. Tämä roimasti ylipainoinen joogaponnarinen eläkeläismies viihtyy kaupan pelikoneilla nojaten ostoskärryyn ja kuunnellen musiikkia korvaläppiä muistuttavilla kuulokkeillaan. Tämä pelikonemies käy sitten kerran tunnissa ostamassa jotain pientä ja kertomassa paljonko on tällä kertaa voittanut tai hävinnyt. Hänellä riittää myös juttua ihan mistä vaan, mutta onneksi sentään älyää jossain vaiheessa häippästä takaisin pelaamaan. Pelikonemies onneksi tykkää suosia kaupan tutumpia kassoja, eikä siis ole paljolti meikäläistä vaivannut. 

Onko sinun lähikaupassasi vakiokaheleita?