Vakiokahelit

Kun myymälässä on töissä pidempään, tulee tutuksi kaupan vakioasiakkaat. Pikku hiljaa alkaa valjeta myös tiettyjen asiakkaiden ominaispiirteet. Olen ollut kolmessa eri myymälässä pidemmän aikaa, jolloin nämä niin kutsutut vakiokahelit ovat tulleet tutuiksi. 

Ensimmäisessä kaupassa vakiokaheli oli ns. karvahattumies. Karvahattumies oli dementoitunut eläkeläismies, jolla oli nimensä  mukaisesti lähes aina kasari/neuvostoliitto -karvahattu sekä paksusankaiset silmälasit päässään. Karvahattumies hengaili kauppakeskuksessa hyväntahtoisesti, mutta ilmiselvästi vähän höpsähtäneenä. Karvahattumiehen suurta hupia oli tulla kassalle heittämään jotain pikkutuhmaa ja pervoa läppää ja saada nuoret kassatytöt hämilleen. Nähtiinpä hänet kerran ostamassa aamukahdeksalta liukuvoidetta ja tämän jälkeen hänen kerrotaan menneen kaupan kahvilan vessaan. 

Toisessa kaupassa oli useampia vakiokaheleita. Yksi heistä oli keski-ikäinen mies, jonka tiedettiin asuvan autossaan ja viettävän yönsä kaupan ilmaisella parkkipaikalla. Tämän miehen ominaispakkomielteenä oli tulla kauppaan aivan viime minuuteilla, lukea lehtiä ja vitkutella kunnes sai olla päivän viimeinen asiakas. Jos miehelle erehtyi osoittamaan turhautumisensä tämän käytökseen, kuten naurettavaan maksamiseen pikku hiluilla kun lompakko pursusi seteleitä, saattoi olla varma että tämä  kaheli tuli satavarmasti joka kerta sinun kassallesi. 

Toinen kaupan vakiokaheleista oli keski-ikäinen nainen, jolla oli ilmiselvästi mielenterveysongelmia. Kaupassa häntä kutsuttiin Pirkka-olut-naiseksi, sillä tämä osti usein (rahaa jostain saadessaan) Pirkka-olutta ja tuli hetken päästä aivan sekaisin riehumaan kauppaan. Hänelle oli annettu porttikielto sekä oluenmyyntikielto, mutta jostain hän aina ilmestyi huutamaan ja suurieleisesti tekemään ostoksia. Nainen myös usein kulki kesät-talvet samoissa toppavaatteissa, jotka olivat hajusta päätellen toimineet myös jonkinsorttisena inkontinenssisuojana. Itseäni aina jännitti Pirkka-olut-naisen läsnäolo, sillä hän oli melko arvaamaton tapaus.

Toisen kaupan kolmas kaheli oli tyylikkäästi pukeutunut, parrakas eläkeläismies, joka kävi kaupassa useita kertoja päivässä. Hän oli kuin takiainen, oikea pain in the ass, sillä hänestä ei päässyt millään eroon. Hän kyttäsi tilaisuutta avata keskustelu jonkun pahaa aavistamattoman kanssa-asiakkaan kanssa ja siitä jauhamisesta ei vaan tullut loppua. Hän myös vaani meitä kassaparkoja, jotka emme päässeet edes häntä karkuun. Tämä omien sanojensa mukainen entinen pianonvirittäjä oli siis sangen rasittava tapaus. Hän jäi usein kassalinjan päätyyn syömään jäätelöä ja juttelemaan vaikka itsekseen. Otin taktiikan, että en anna hänelle mitään ylimääräistä huomiota, en edes hymyile – ja siitäkös tämä herra riemastui ja alkoi analysoida ilmeitäni hakien katsekontaktia. Huoh!

Nykyisessä kaupassa en ole huomannut (vielä) kuin yhden vakiokahelin. Hänessä on samoja piirteitä kuin pianonvirittäjässä, mutta hän ei ole tietoisesti rasittava tai tahallaan piinaa ketään. Tämä roimasti ylipainoinen joogaponnarinen eläkeläismies viihtyy kaupan pelikoneilla nojaten ostoskärryyn ja kuunnellen musiikkia korvaläppiä muistuttavilla kuulokkeillaan. Tämä pelikonemies käy sitten kerran tunnissa ostamassa jotain pientä ja kertomassa paljonko on tällä kertaa voittanut tai hävinnyt. Hänellä riittää myös juttua ihan mistä vaan, mutta onneksi sentään älyää jossain vaiheessa häippästä takaisin pelaamaan. Pelikonemies onneksi tykkää suosia kaupan tutumpia kassoja, eikä siis ole paljolti meikäläistä vaivannut. 

Onko sinun lähikaupassasi vakiokaheleita?

Työ ja raha Työ

Sentistä kiinni

Asiakas*ojentaa viiskymppistä*: Hei, vaihdatko pienemmäks?

Minä: Valitettavasti me ei vaihdeta rahaa kassoilla. 

Asiakas *ottaa kassan viereisestä hyllystä pastillirasian*

Minä: 0,95€.

Asiakas: Jaa nyt voi sit vaihtaa pienempään. 

Minä: Tottakai te saatte ostoksesta vaihtorahat.

Asiakas *katsoo kuittia*: Heei, hyllyssä tämä maksaa 0,94€, huijasit multa just sentin. Miks otit 0,95€?

Minä: Öö, no se hinta pyöristyy ylöspäin, eli se maksaa siis 95 senttiä. 

Asiakas: Ei, sä kusetat mua. Mulle kuuluu sentti! Katso, hinta hyllyssä 0,94€!

Minä: No, Suomessa hinnat pyöristyy ylöspäin. Meillä ei käytetä yhden ja kahden sentin kolikoita. En voi sille mitään, jos lapussa on sellanen hinta. Kauppias vastaa noista hinnoista. 

Asiakas tuohtuu entisestään ja vaatii edelleen senttiä vedoten hintalappuun. Kerron olevani pahoillani, mutta en voi tehdä mitään, sillä rahastin oikean summan. Asiakas jatkaa inttämistä, eikä asia etene. 

Minä *voimattomana*: Ootas, mä annan sulle kauppiaan numeron niin saat keskustella hänen kanssaan asiasta. 

Asiakas ottaa kiihtyneenä lapun ja lähtee heti soittamaan. 

Huokaan ja kollegani ihmettelee, miten pysyin niin tyynenä tuollaisen perse-asiakkaan kanssa. Ihmettelen itse, miten käytökseni oli voinut vaikuttaa tyyneltä, koska mulla hajos pää ihan totaalisesti. 

Myöhemmin saan kuulla, miten kyseinen asiakas on palannut toiselle kassalle valittamaan, että antamani numero oli väärin/ maksullinen/ siinä on jotain vikaa. Lopulta hänet on ohjattu neuvontaan selvittämään tätä ”hintavirhettä”. Mitä lie siellä on sitten hänelle sanottu.

 

Joskus sitä miettii, että onko pakko keksiä ongelmia ihan vaan koska joku asia ei mene oman mielen mukaan. Kassat eivät vaihda rahaa turvallisuussyistä, eikä me muutenkaan olla mitään kolikkoautomaatteja. Meillä on töissä tietyt säännöt ja noudatetaan niitä myös asiakkaiden turvallisuuden vuoksi. Jos väärennetty raha päätyy meidän kassasta asiakkaalle, niin kukahan siinä on sitten kusessa?

Työ ja raha Raha Työ