Näkeminen on jännä juttu. Siis ihan oikeasti, tosi jännä, sillä eihän silmä edes näe.

Muistatko, kuinka lapsena pohdittiin sitä, näkevätkö kaikki samalla tavalla? Että entä jos minun sininen onkin sinun punainen ja sen vuoksi meillä on eri lempivärejä, vaikka oikeasti me tykätään samasta väristä, kaikki siitä punaisesta. Ja että näkeekö Väyrynen eri tavoin kuin se luokkakaveri, jonka silmät sijaitsevat ihan nenän vieressä. Tiedäthän, pitäähän sen näön olla erilainen, eihän hevonenkaan näe siihen turpansa eteen sivusilmiensä vuoksi.

Totuuksiahan sitä pohdittiin, suhteellista maailmankatsomusta parhaasta päästä. Minä ainakin näen pihassa jotain ihan muuta kuin naapurit, jotka pitävät omansa nurmella. Molempien mielestä oma piha on helppohoitoinen ja kaunis, mitä nyt välillä vähän vinksallaan ja holtiton. Samat rikkaruohot meillä molemmilla on, mutta jotenkin niissä näyttäytyy ihan eri asiat.

Uutta pihaa laittaessa on iloinen jokaisesta taimesta, jonka saa lahjana. Olen ollut taimikaatopaikka kaikille niille, joiden pihassa on ollut ylimääräistä jaettavaa, sillä kun tyhjiä neliöitä on olemassa, ne täytyy täyttää jollakin tai voikukan ja horsman siemenet ovat puupäätarhuria nopeampia. Ja se korte – se tulee paikalle maan alta luikertaen, vaikka olisi kuinka nopea ja ahkera, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Nähtävä se uudella tavalla tai niitettävä niin, että sitä ei näy, sillä pois sitä ei saa.

Lähistön epävirallisista metsäkomposteista olenhakenut tummalehtisiä akankaalin taimia, jotka hehkuvat juuri nyt syvän sinisinä. Joku muu on katsonut tuota hurjaa levittäytyjää ja nähnyt jotain, mikä pitää ottaa pois pihasta. Sen sijaan minut kasvi on oikeastaan sytyttänyt sinisille kukille, joita en alun perin ajatellut laittaa lainkaan pihaan. Olen katsonut ja nähnyt jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Eilisen Humans of New York -blogin postauksesta sain vastauksen siihen, mitä näkeminen on. ”Silmä ei näe. Aivot näkevät. Silmä vain välittää. Joten se, mitä näemme, ei ole vain se, mikä kulkee silmämme läpi. Siihen, mitä näemme, vaikuttavat muistomme ja se, mitä olemme nähneet aiemmin.” Puutarhassa minä näen vapauden, väriloiston, harmonian, levon. Rikkaruohot eivät ole maanvaivoja, ne ovat monimuotoisuutta ja kasveja muiden joukossa. Mikä on hento ja herkkä, mikä vahva ja valloittava, persoonia kaikki kuitenkin.

Akankaalta enemmän olen mielistynyt niiden vieressä kasvavalle vuokolle. Näen sen lahjana, jonka olen saanut taimivaihdossa seudun ihanalta ja valovoimaiselta siemenkasvattelijalta. Kuinka se loistaakaan vihreän ja sinisen seasta! Taimilapussa lukee, että vuokon tilalla pitäisi kasvaa keltainen alppikylmänkukka, mutta lappu lienee väärässä. Niin ihana kuin tuo kylmänkukka onkin, tämän kaunokaisen nimi on varmaan ollut lapun toisella puolella ja hävinnyt siitä säiden vaihtelun myötä pois. 

Onneksi kauneuden ihailuun ei tarvita nimiä. Riittää, että katsoo ja aivot näkevät ilman ennakkoluuloja. Silloin luonnon kauneus muodostaa pysyviä katsomisjälkiä, sellaisia, joita osaa arvostaa.