Syyllisyys
Syyllisyys.
Tuttu tunne jo aikaisemmasta elämästä, äidiksi tultua: saavuttanut aivan omat sfäärinsä.
Ajoittain toistuva pahaolo ja möykky mahassa, kun maailmassa on asioita joille ei vain aina voi mitään, vaikka evoluution huippunsa kehittämä äidinvaisto sanoo, että pitäisi.
Päiväkodin aloitus on mennyt ammattilaisten näkökulmasta hyvin, mutta minä äitinä en tiedä kamalampaa kuin jättää räkäposkella itkevä, jalassani roikkuva lapsi hoitoon, kun kello tikittää jo kiirettä. Ja tekin varmasti jo tiedätte, että moinen on lähes ennenkuulumatonta neidille. Vaikka kuulen, kuinka itku loppuu minun kadotessa näkyvistä jään vellovaan syyllisyyteen koko päiväksi.
Eikä asiaa muuten helpota se, että työni kausikiireet osuvat tietysti juuri samaan aikaan.
Eilen nipistin ja lähdin hyvissä ajoin, tänään olin kotona iltasatuaikaan, ensi viikolla työmatkalla. Sanoiko jo: syyllisyys ja asioita, joille ei voi mitään?
Hoitopäivät itsessään ovat menneet hyvin ja päiväuniakin on nukuttu ja reippaasti leikitty koko päivä eli toivoa paremmasta ilmeisesti on?
kuulisin nyt todella mielelläni teidän muiden kokemuksia päiväkotialoituksista! Onko alku ollut hankalaa? Lähtikö sujumaan?
kauniita unia toivottelee
M, joka haaveilee paremmasta huomisesta
