On ruuhkaa pidelly. Ja flunssaa. Ja hotsittamattomuutta. Ja kertakaikkista yleistä tyytymättömyyttä. Ehkä se aika kuukaudesta, ehkä vuodestakin.

Aamut on pahimpia. Kello soi kuudelta. Ei voi olla jo aamu, juurihan minä vasta kävin nukkumaan. Samat rutiinit: kahvia, kahvia, kahvia. Meikit naamaan, vaatteet päälle. Herättämään lasta. Maanittelua, suostuttelua, kiirehtimistä, muistuttelua, penkomista, etsimistä, löytämistä, töytyyttämistä. Lapsi hoitoon, juoksemista bussiin. Töihin. Jokaisesta tuutista tuleviin viesteihin vastaamista, selvittelyä, delegoimista, oikeitakin töitä (jos ehtii). Kaupungilla haahuilua, asioiden hoitamista, bussiin, kotiin, ruokaa, leikkiä, lapsen iltatoimet, lapsi nukkumaan, suihkuun, tabletin selaamista, TV:tä, nukkumaan. Ja seuraavana päivänä sama alusta. Lisätään tähän vielä Flunssa, Joka Ei Vaan Mene Ohi.

Kävin kirjastossa ja silmään osui Pauliina Suden Ruuhkavuosi, Aivan mahtavaa, ajettelin. Vertaistukea ja aivot-narikkaan-viihdettä samassa paketissa. Voi hui…

Ensin melkein jätin kirjan kesken, niin todentuntuinen se oli. Päähenkilön Minna Mäen (kääntäjä! hihii…) selviytymistaistelu läpi esikoisen ensimmäisen vuoden, talon rakentamisen ja gradun kirjoittamisen. Kaikki yhtä aikaa, jumalattomasti suorittaen ja koko ajan peläten, ettei saa pidettyä lastaan hengissä. Kukaan ei ymmärrä, ei lapsettomat kaverit, ei Aika-Kultaa-Muistot-äiti, kaikista vähiten raksalla pitkää päivää painava avomies.

Susi on saanut vangittua niin lahjakkaasti paperille äitiyden mukana tulevan järjettömän suuren vastuun, unettomat yöt (ja päivät, sillä silloinhan siivotaan, pestään pyykkiä ja keitellään pulloja), muistamattomuuden ja ainaisen syyllisyyden, ettei lukiessa tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Eniten kuitenkin tekisi mieli ravistella päähenkilöä tajuamaan, että hän juoksee läpi elämänsä parhaimman ajan. Suorittaa eniten juuri silloin kun sitä vähiten tarvitsisi tehdä. Kun tärkeintä olisi vain nukkua, syödä ja hoitaa vauvaa, siivoamisesta ja ryönäisestä kodista viis. Ja gradusta. Nauttia lapsesta, joka on pieni vain niin pienen hetken. Lakata stressaamasta ja rentoutua. Niin, hah, annan tässä nyt neuvon, jota itse inhoan eniten maailmassa. Älä stressaa. Relaa vähän. Okei. En sit.  Joo. 😉

Joten mä ymmärrän sua, Minna! Ei se ole niin helppoa!

Eihän tätä voi jättää kesken. Onhan tässä oltava onnellinen loppu.

Ja kyllä, mä ainakin lopetan sen. Stressaamisen. Heti ja nyt tähän paikkaan.

Wake up and smell the roses.

K.K.