Älä päästä irti vanhoista käytösmalleistasi!

Useimmiten vanhoista käytösmalleista puhuttaessamme puhumme siitä, kuinka olemme oppineet niistä pois, kuinka 15-vuotiaan minän käytösmallit olivat huonoja, eivät toimineet eivätkä vieneet asioita rakentavasti eteenpäin. Tässä tekstissä esitetään päinvastainen näkemys, ja kehuja 15-vuotiaalle itselleni.

Aloitetaan sanomalla, että en tahtoisi olla enää 15-vuotias. Vaikka maailma oli minulle auki ja tiesin monesta asiasta enemmän kuin nyt (selvennys alempana), olin myös lyhytpinnainen, dramaattinen, enkä aina osannut ottaa läheisiä ihmisiäni huomioon heidän toivomallaan tavalla.

Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin törmännyt ajatukseen siitä, että 15-vuotias minäni oli joissain asioissa ihan pirun paljon fiksumpi kuin nykyisyyden minä. Elämäni oli silloin lähes yhtäjaksoista myrskyä, mutta minä seisoin sen keskellä huutaen: ”Selvisin kaikesta tähänastisesta, selviän tästäkin, eikö tämä myrsky parempaan pysty?”

Minulla oli perhepiirini kautta kosketus sellaiseen läheiseen, jonka jokapäiväinen elämä kosketti omaani ja täytti sen kyseisen ihmisen juomisella. Juomisen lieveilmiöinä tulivat epäjohdonmukainen käytös, valehtelu, lupausten rikkominen sekä yleinen kykenemättömyys selviytyä ilman alkoholia. Totuin melko varhain siihen, että olen se henkilö, joka on ensisijaisesti vastuussa itsestäni – vaikka tämä ei olisi kaikilta osin ollut totta, tunnekokemukseni asiasta oli vahva ja selkeä.

Koska koin olevani vastuussa itsestäni, minun piti olla voimakas ja määrätietoinen. Vihasin ja halveksuin heikkoutta, myös muissa ihmisissä mutta ennen kaikkea itsessäni. Tämä asenne jatkui pitkälle teini-ikään; muiden aloittamia alkoholikokeiluja pidin henkisen rappion merkkinä sekä mielenlujuuden puuttumisena. Opiskelun ja kirjoittamisen lisäksi arkeani rytmitti kaksi minulle tärkeää asiaa: musiikki ja kamppailulajit.

Musiikin merkityksen itselleni olen tajunnut vasta myöhemmin (kuten kirjoitin aiemmin) mutta kamppailulajit olivat minulle kaiken sen kulminoituma, mihin uskoin. Kunnioitus toisia kohtaan, ankara treenaaminen, yhteisöön kuuluminen sekä itsepuolustustaidot ruokkivat minussa paljon hyvää ja mahdollistivat kasvun sellaiseen suuntaan, mikä tuntui hyvältä ja oikealta sekä silloin että nyt.

Jossain vaiheessa vuodet tulivat väliin. Kirjoittaminen oli aina mukanani, mutta opiskelu jäi töihin mennessä (en saanut enää kultivoida mieltäni jokapäiväisessä elämässä), musiikki jäi yksinäisen rämpyttelyn asteelle, ja kamppailulajit loppuivat kokonaan. Minulla oli tuolloin hyvä työ, hyvä ihmissuhde (kiitos Kitte <3), hyvä asunto Espoossa huikeilla maisemilla ja naurettavan alhaisella vuokralla.

Silloin mietin, miksi mikään näistä asioista ei tuo minulle onnellisuutta. Tempaisin itseni oikein vauhdilla irti kaikesta mitä silloin oli, mutta sekään ei oikein tyydyttänyt. Aloin pelätä sabotoivani omaa onnellisuuttani. Kenties vain rakastin olla onneton? Sain moneen otteeseen kaiken, mitä olen ikinä elämältä halunnut, ja toteutin jokaisen unelman joka mieleeni juolahti. Vasta aivan hiljattain, suurinpiirtein viiden vuoden jälkeen, olen ymmärtänyt mikä minusta teki onnettoman.

Vastaus on kaksijakoinen. Ensinnäkin, olin lakannut tekemästä kaikkia niitä asioita jotka olivat joskus olleet minulle merkityksellisiä – musiikki, opiskelu, kamppailulajit ja jossain määrin hengelliset asiat, joskin viimeisin ansaitsee oman postauksensa jossain vaiheessa – ja toisekseen, olin lakannut elämästä niiden arvojen mukaisesti, jotka koin omikseni.

Teini-iässä vahvan arvomaailman omaksuminen ja sen raivokas todeksi eläminen – minä en valehtele, minä en puukota selkään vaan edestä, minä kestän vaikeudet, minä nousen ylös aina kun kaadun, minä olen kuolemaan asti uskollinen ystävilleni ja rakkailleni, minä pidän huolta itseäni heikommista – oli selviytymiskeino. Ehdottomuus moraalia ja itseäni kohtaan teki maailmasta strukturoidun paikan, jota oli helppo ymmärtää silloinkin, kun en omia ideaalejani täysin saavuttanut. Oli oikeita tekoja ja vääriä tekoja. Oli hyviä ihmisiä, ja pahoja ihmisiä. Tiesin oman paikkani maailmankaikkeudessa ja lujitin sitä omien tekojeni kautta.

Kun lakkasin opiskelemasta, minusta tuli levoton. Kun lopetin musiikin, minusta tuli epävarma. Kun lopetin kamppailulajit, aloin pelätä ihan kaikkea. Minusta oli tullut edestakaisin säntäilevä ihminen, jolla ei ollut selkeää kuvaa siitä, mihin pitäisi seuraavaksi ryhtyä. Sellainen, joka pelkää tulevaisuutta, muita ja omia virheitään. Sellainen, joka ei ikipäivänä uskaltaisi astua ottelukehään.

Sellainen ihminen, jota 15-vuotias minäni olisi katsonut halveksuen.

Sillä 15-vuotiaalle minälleni maailma oli yksinkertainen. Kun ystävystyin jonkun kanssa, se tarkoitti minulle että tukisin tuota toista, olisin mahdollisimman hyvä ystävä ja pitäisin aina hänen puoliaan, aina. Rakkaudessa sama juttu. Sellaisina hetkinä kun treenaaminen väsytti, löysin voimaa ajatuksesta, jossa jollekin läheiselleni sattuisi jotakin. Tahdoin olla tarpeeksi vahva auttaakseni heitä missä tilanteessa tahansa.

Hyvää tuli vaalia aina kun vain voi, ja pahaa tuli karttaa kaikin tavoin. Hyviä tekoja olivat toisten kuuntelu, ruoan laittaminen, treenaaminen, opiskelu, kiitollisuus, yhteisön hyväksi toimiminen (oli yhteisö mikä hyvänsä) sekä asioiden selvittäminen kasvotusten. Pahoja tekoja olivat selän takana puhuminen, mikä tahansa mielen heikkous (juominen ja pelkuruus olivat kaksi heikkoutta joita halveksuin eniten), mikä tahansa ruumiin heikkous (nälkä, kipu, kylmä), sekä kaikki laittomuudet.

En ollut täydellinen, mutta tiesin aina kuinka minun tulisi toimia. Useimmiten onnistuin pistämään sen käytäntöön. Mustavalkoisuus ei auttanut näkemään harmaan sävyjä tai lieveilmiöitä, jos koin jonkun pettävän luottamukseni, mutta se antoi omalle toiminnalleni selkeän suunnan.

Koen edelleen tuon nuoremman itseni arvomaailman jollain tasolla omakseni. Hyvän vaaliminen, pahan välttäminen ja aina parhaansa yrittäminen. Se, ettei hyväksy pelkuruutta itsessään, vaan menee leuka pystyssä kohti haastetta, vaikka sitten polvet tutisten kuten minä ensimmäiseen lajiotteluuni.

Ainoa asia jonka lisäisin arvoihin, on empatia, ja tässä väliinjääneet viisi vuotta ovat kasvattaneet minua suuresti. Näen nykyään harmaan sävyjä, ymmärrän etteivät ihmiset ole minua vastaan, vaan itsensä puolella. Noina vuosina solmimistani ystävyyksistä tärkeimmät ovat yhä jäljellä, ja vaalin myös niitä kaikella sillä, mitä olen harharetkilläni oppinut.

Olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Saatan ottaa jopa lasin tai pari viiniä tai sakea silloin tällöin. En enää lähde juoksulenkille kuumeessa, jos pakkasta on -20 astetta. En ainakaan ilman hanskoja. Olen oppinut, että heikkouden kohtelu lempeydellä voi hyvinkin olla osa ”vältä pahaa ja tee hyvää”-elämänohjetta, ja usein se saa aikaan parempia lopputuloksia.

Mutta paljon olen myös menettänyt, ja kaikkea menettämääni olen vihdoin alkanut hakea takaisin elämääni. Aloitin potkunyrkkeilyn, eikä mikään päätös moneen vuoteen ole tuntunut näin oikealta. Aloitin siitäkin huolimatta että pelotti, mielessäni nuoremman itseni kohotetut kulmakarvat, vino hymy ja sarkastinen äänensävy. ”Pelottaako? No vittu mitä sitten.”

Nimenomaan.

Tahdon edelleen olla tulevaisuudessa empaattisempi, lempeämpi ja pehmeämpi, vaikka se pelottaa. Tahdon myös löytää uudelleen ne vahvat arvot, jotka joskus olivat minulle niin itsestäänselvyyksiä. Vanhat käytösmallit eivät aina ole toimimattomia, ja suosittelenkin lämpimästi kaikkia pohtimaan itseään 15-vuotiaana. Millaisia toimivia käytösmalleja teillä oli silloin, onko osa niistä päässyt unohtumaan vuosien varrella? Voisiko sieltä löytyä jotain arvokasta, jotain mikä toimisi vielä nykyäänkin joko sellaisenaan tai pienen viilauksen kautta?

Nuorempana en pelännyt mitään. Ja jos pelkäsinkin, ratkaisu ei ollut myöntää että pelottaa. Ratkaisu oli ottaa taisteluasento ja mennä pelottavaa asiaa kohti, huutaen, itkien ja hammasta purren jos siltä tuntui.

Mutta ei todellakaan antaa periksi.