Loppuunpalamisen uhka

Paljon on ehtinyt tapahtua viimeisen vuoden aikana.

Kävin Japanissa. Opiskelin pelituotantoa ja grafiikkaa. Sain niin pahan paniikkikohtauksen että itkin viisi päivää peräkkäin ja uskoin, että elämä loppuu. Uskoin, etten selviä hengissä talven yli ja aloitin silti autokoulun. Riitelin. Rakastuin. Näin kevään saapuvan ja aloin taas lukea kirjoja.

Ajattelen rakkautta avoimina ovina. Joudun yhä vieläkin yhteentörmäyksiin sellaisten ovien kanssa, jotka tahtoisivat sulkea kaikki muut pois. Luin hiljan The Good Morning-blogin Kaisan uusimman entryn, jossa hän puhuu siitä miten kaikki tehdään väärin. Erityisesti samaistuin hänen kertomuksiinsa sinkkuudesta.

”Kun olin rakastanut väärin ja eronnut väärin, huomasin, että olen aivan väärällä tavalla sinkku. Minun pitäisi näemmä deittailla yhtä ihmistä kerrallaan sopivan vakavissa mielin, jotten ole miestennielijä ja hyväksikäyttäjä, mutta ei niin vakavasti, että annan sellaista vaikutelmaa, että tässä on nyt uusi poikaystävä kyseessä. — Sinkkuna täytyy toimia kuten parisuhteessa toimitaan, lojaalisti. Hassua! Itse kun luulin, että sinkkuuden koko juju on siinä, että se on kaikkea muuta kuin parisuhteessa olemista.”

Luen Kaisan tarinoita yleensä samalla, kun juon omaa aamukahviani. Tuon lukiessani minulta pääsi huokaus. Niin tuttua. Niin samaistuttavaa. Olen itse ollut omasta valinnastani yksin nyt jo hyvän aikaa, reilun vuoden, ja juuri siitä syystä että kuvittelin yksinolon olevan tuota kaikkea muuta kuin parisuhteessa olemista. Jollain tapaa minulle osoittautui järkytyksenä, että monien odotukset minua kohtaan olivat aivan samat kuin parisuhteessakin.

Viime viikon olin irti töistä. Seitsemästä päivästä itkin noin puolet. Itkin saunassa, itkin rannassa, itkin metsässä, itkin puistossa, itkin vuoteessa, itkin sohvalla, itkin keittäessäni kahvia. Pohdin sitä, olenko vääränlainen, onko rakkauteni vääränlaista, onko elämäni vääränlaista, olenko tehnyt kaikki väärät valinnat. Entä jos sitä, tai tätä.

Tuntuu, että olen palamassa loppuun, niin ihmissuhteissani kuin töissänikin. Yritän täyttää malleja ja rooleja, joihin en mahdu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää yrittää kasvaa vielä entistäkin suuremmaksi, niin ettei muottiin asettautuminen ole enää edes mahdollista.

Valmistun tämän vuoden puolella, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen olen taas tyhjyyden edessä. En tiedä vielä mitä siitä tulee, mutta uudet luvut ovat jännittäviä juuri siitä syystä. Koskaan ei tiedä, mitä ne tuovat tullessaan.