Siivosin ja asettelin samaan aikaan elämää ja ajatuksia järjestykseen. Kotini on täynnä kaikenlaista paperia, luonnoksia, päiväkirjoja ja muuta sellaista mikä tahtoo vähän huonosti kesyyntyä pöytälaatikkoihin. Mietin, että onko se, että tekstit poukkoilevat pöydillä ja laatikoista pois ja seinille ja kertakaikkiaan kieltäytyvät tulemasta haudatuiksi jonnekin kaappiin merkki jostain omasta keskeneräisyydestä, ja siitä että niille kirjoitetut ajatukset eivät ole vielä valmiita.

Tilanne on ollut sama osapuilleen kaksikymmentä vuotta. Vähän päälle kenties, minulla ei ole selkeitä mielikuvia siitä, missä vaiheessa opin oikeasti kirjoittamaan. Kirjoituksia on joka tapauksessa kertynyt siitä asti.

Aivan ensimmäisen päiväkirjani olen hukannut. Tiedän että tunnistaisin sen, sillä muistan mitä kirjoitin etusivulle: aakkosia. En silloin osannut vielä yhdistää kirjaimista sanoja, mutta jotain taikaa niissä oli, merkeissä jotka muodostivat merkityksiä. Kirjoitin niitä koko sivun verran. AAAABBBBCCCDDDEEEEEFFGGGGGHHHIIIJJKKKKLLLMMMNNNOOOPPPPPPQQQRRRRSSTTUUUVVWWWWXXXYYYYZZZZÅÅÅÅÄÄÄÄÖÖÖ. Ja sama alusta.

Ajaudun taas lukemaan Gustafssonia, vaikka en saisi. Liikaa vaikutteita yhdestä suunnasta ei ole hyvä.

Minun pitäisi tehdä itselleni englanninkielinen portfoliosivu, jossa olisi myös blogi. Minulla oli sellainen, sitä ylläpiti eräs minulle tärkeä ihminen. Ihminen päätti yhtäkkiä nostaa keskisormensa pystyyn ja todeta että haista vittu. Nyt ei ole enää portfoliosivua, eikä backupia sille. Ei siihen kai voi mitään muuta todeta kuin että joskus ihminen vain on rotta. Rottamaisuudella pitää tässä nyt tarkoittaa sitä, mitä ihmiset sillä yleensä tarkoittavat – sellaista alentuvaa, lipevää ja pelkurimaista otusta, joka levittää tauteja – eikä oikeaa rottaa. Rotat kun ovat sosiaalisia ja fiksuja eläimiä.

En ole kirjoittanut runoja moneen viikkoon. Yritän saada aikaiseksi aina yhden runon per päivä, se on tuntunut sopivalta tahdilta. Ei liian vaativalta, mutta kuitenkin sellaiselta että menee eteenpäin ja kehittyy. Sen jälkeen kun rupesin editoimaan runojani, en vain oikein ole tahtonut päästä yli siitä alkuvaiheesta, jossa kahdenkymmenen rivin runossa on yksi hyvä oivallus ja loput pitää muotoilla uusiksi. Helppoa olisi kirjoittaa suoraan valmista tekstiä.

Usein ne oivallukset eivät vain tule samasta aiheesta kysymättä kahteenkymmeneen riviin kerralla. Yksi oivallus on lahja, loput pitää etsiä ja työstää. Se on sitä varsinaista työtä. Ensin kirjoitetaan sitä mitä mieleen juolahtaa, sen jälkeen yritetään saada se näyttämään järkevältä ja helppolukuiselta, mutta silti sellaiselta että se antaa lukijalleen jotain.

Tajusin vasta tänään, että asun puolen kilometrin päässä kirjastosta. Tiedänpä missä kirjoitan jatkossa.

Olen nyt ollut täysipäiväisenä kirjoittajana kolmisen viikkoa. Ajattelin että nyt olisi hyvä hetki pysähtyä kirjoittamaan muutakin kuin romaanitekstiä ja summata hieman fiiliksiäni prosessin alkuvaiheesta.

Kukaan ei ole onneksi sanonut minulle suoraan, että ”no nyt kun sinulla on tuo apuraha niin sinähän voit viettää päiväsi kuten haluat” – joskin tämänsuuntaista ajatusta sivuavia kommentteja on tullut vastaan pari kappaletta. Suurin osa kuitenkin on ymmärtänyt aika hyvin, että päivärytmini on ollut apurahan saamisen jälkeen osapuilleen seuraava:

7-8.00 Herätys, sängyssä makoilua ja mietiskelyä tunnin tai parin verran.
8-10.00 Ylös nouseminen, pupujen ruokkiminen, koiran ulkoilutus, aamutee.
10-12.00 Kirjoittamista toimistossa pupujen nakerrellessa villasukkia ja varpaita.
12.00-14.00 Aamukahvi, puhtaaksikirjoittelua koneella, mahdollisten poimintojen tekeminen sosiaaliseen mediaan
14.00-15.00 Jooga-tai kävelytauko kun jalat puutuvat, leipää ja hedelmiä, yleensä jotain pientä siivoilua.
15.00-17.00 Kirjoittelun wrap-up, siirtymä kirjan kuvituksen työstämiseen
17.00-20.00 Jos on hyvä päivä, työt on tähän kellonlyömään mennessä tehty, päivän tavoitteet saavutettu ja illalla jää muutama tunti ruoanlaittoon ja rentoutumiseen.
20.00-23.00 Jos työt ovat edenneet hitaasti, käytän koiran nopeasti ulkona, laitan nopeasti jotain ruokaa ja jatkan töitä iltaan asti. Nukkumaan menen vaihdellen 21.00-01.00 välillä.

Päivät ovat siis työntäyteisiä, ja työ ja vapaa-aika eivät eroa toisistaan samalla tavalla kuin leipätyössä. Kun käyn ulkona, mietin työskentelyä. Kun käyn vessassa, mietin työskentelyä. Kun laitan ruokaa, mietin työskentelyä. Illat, joina ehdin tehdä muutaman tunnin jotain mikä vie ajatukset pois töistä (Netflix, pelailu, sosialisointi somessa) yleensä vaikuttavat positiivisesti seuraavan päivän työhön, sillä ajatustyöskentelyssä taukojen ja töiden välisen rytmin optimointi on tärkeää.

Eli tavallaan voisi sanoa ”kyllä, teen juuri sitä mitä haluan ja vietän päiväni juuri kuten haluan” – se vain on vähän erilaista kuin ihmiset kuvittelevat sen olevan. Minun on saatava työskennellä jonkin projektin eteen, että pysyn tyytyväisenä. Kaksi laiskottelupäivää peräkkäin menee vielä, mutta kolmantena alkaa tulla levottomuus ja ärtymys. Minua ei ole kai luotu laiskottelemaan. Lieneekö tämä temperamentti- vai kasvatuskysymys?

Aikataulullisesti projekti on edennyt hieman hitaammin kuin visioin. Tämän en usko aiheuttavan suurempia ongelmia, sillä tekemäni aikataulu oli 1) löyhästi suunniteltu 2) optimistinen ja 3) suuntaa-antava. Voi olla, että huhti-toukokuussa asiat etenevät suunniteltua nopeammin, tai voi olla että kokonaissivumäärä (joka oli tähtäimessä välillä 200-250 x A4) jää hieman suunniteltua pienemmäksi. Isoihin ongelmiin en siis ole törmännyt.

Fiiliksetkin vaihtelevat. Välillä olo tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa, ja kaikki se mitä tahtoisin sanoa, on jo sanottu monta kertaa paremmin kuin mihin kykenen. Välillä olo on voittamaton, kuolematon ja jumalasta seuraava. Nämä ovat tuttuja fiiliksiä jo aiemmista kirjoitusprojekteista, joten niihin osaa suhtautua sen mukaisesti: oli fiilis hyvä tai huono, kirjoitettava on. Tuli tekstiä paljon tai vähän, kirjoittamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto. On vain puskettava eteenpäin ja muistutettava itselleen, että editointivaiheessa tekstistä saa karsia kaiken tyytymättömyyttä herättävän pois. Vasta silloin siis, ei aiemmin.

Kaiken kaikkiaan koen tekeväni juuri nyt unelmatyötäni. Minulla on palava halu ottaa näistä kuukausista kaikki irti, oppia niin paljon kuin voin, kehittyä niin paljon kuin voin, ja kirjoittaa niin hyvä teos kuin vain voin. Kaikki, mikä seisoo sen tiellä, tuntuu vähäpätöiseltä ja ärsyttävältä.

Jotain tästä syntyy.