Usein, kun puhumme uuden vuoden tavoitteista, uuden minuuden luomisesta ja siitä, kuinka juuri tänä vuonna kaikki tulee olemaan erilaista, sisällytämme odotuksiin ja puheisiin sen, että pelkkä muuttumishalun tiedostaminen riittää aikaansaamaan muutoksen. Muutosta pidetään asiana, joka tapahtuu, kun vain päätämme sen tapahtuvan!

Tosiasiassa muutos vaatii paljon töitä. Usein ne ovat pieniä valintoja, päivittäisiä valintoja, syvää pohdintaa omasta itsestään ja omista arvoista. Päätös on se, mistä kaikki alkaa, mutta muutosta ne harvemmin saavat aikaan.

Kun itse aloitin uuden vuoden päätöksillä ”tänä vuonna asiat muuttuvat”, tiedostin että olin ottanut vasta ensimmäisen askeleen. Että jos tahtoisin asioiden oikeasti muuttuvan, olisi minun tehtävä joka päivä töitä sen eteen. Toistaiseksi olen onnistunut tavoitteessani, vaikka helppoa se ei ole ollut.

Umpikujasta poispäin peruuttaminen on välillä ollut itkuista puuhaa ja vaatinut henkistä kanttia. Väärinkäsitysten ja ajatusten purkaminen on aiheuttanut mielipahaa itselleni ja muille. Toisten pettymys (ja omani) itseäni kohtaan on ollut välillä vaikea kestää. Aamuherätykset, editointityö, lumityöt, kuntosali, jooga…

… ja se on kaikki ollut niin sen arvoista.

Ehkä tässä on vuoden ensimmäinen oppitunti: se, että jokin asia on vaikea, ei haittaa. Usein juuri vaikeuksien takana ovat ne asiat, joilla on meille oikeasti ja aidosti merkitystä.

Minä olen vielä kaukana omasta ihannetilanteestani, mutta olen matkalla. Tällä hetkellä luotan siihen, että pääsen kyllä perille, ja näen sieltä käsin ne uudet huiput, joille tahdon kiivetä.

Vuoden ensimmäinen kuukausi on vauhdikkaasti ja onnellisesti ohi. Kuukauden aikana

– Ehdin saada apurahan kirjan kirjoittamiseen
– Aloittaa väliaikaisen työn sairaalan yösiivoojana
– Lähettää runokokoelman kustantajalle
– Järjestää tuparit
– Hankkia uuden septum-korun
– Ostaa uusia vaatteita ensimmäistä kertaa moneen, moneen kuukauteen
– Tutustua uudeen, valloittavaan ihmiseen

Joogaaminen on ollut muutaman viimeisen päivän ajan kärsimystä. Mieli harhailee, keho jumittaa, ajatukset laukkaavat, koko harjoittelu turhauttaa. ”Tähänkin pitää tuhlata aikaa, vaikka minulla olisi vaikka mitä tärkeää tekemistä!” Tärkeää tosiaan. Syömistä, möllöttämistä, Facebookia, Twitteriä. Kaikkein tuottavimpina hetkinä piirtämistä, kirjan materiaalin keräämistä, luontodokumenttien katselua ja pupulan huolenpitoa.

Nämä hetket kuuluvat elämään. Kaikkina päivinä ei voi antaa sataprosenttista keskittymistään. Aina voi yrittää parhaansa, mutta loppujen lopuksi voimme vain katsoa mihin se riittää, ja tarkastella omaa käyttäytymistämme.

Tänä aamuna kärsimysnäytelmät olivat kuitenkin ohi, kun pystyin keskittymään joogaan kunnolla ja paneutumaan asentoihin. Ajatukset malttoivat pysyä kurissa ja kehokin oli yhteistyöhaluinen. Tajusin nojaavani Alaspäin katsovassa koirassa liikaa eteenpäin ja Vuoriasanassa pitäväni jalkojani aina pienen etäisyyden päässä toisistaan, silloinkin kun ne ovat mielestäni ”yhdessä”. Ei mitään maailmaa mullistavaa. Ainoastaan pieniä ihmeitä.

Kaikki on siis ohimenevää. Hengitä sisään, hengitä ulos.

Tunnen hieman epävarmuutta siitä, osaanko kirjoittaa kirjan. Tottakai siis osaan – olen kirjoittanut kaksi (tai neljä, laskentatavasta riippuen) valmista kirjaa, olen editoinut niitä niin monta kertaa että osaan suurinpiirtein sanoa mitkä omat heikkouteni kirjailijana ovat, tiedän kohtuullisen hyvin millaisia asioita kannattaa pitää silmällä kun muovaa Tarinaideaa Valmiiksi Tekstiksi.

Tiedän nykyään jotain, mitä en tiennyt vielä pari, kolme vuotta sitten: sen, miten suuri ero on ”Tarinalla” jonka on juuri kirjoittanut, ja ”Valmiilla Tekstillä”, josta on riivitty irti epäjohdonmukaisuuksia, kirjoitusvirheitä, ajatushäiriöitä ja kankeutta.

Jännitän silti, ja pelkään epäonnistuvani.

Suhtaudun epävarmuuteen samalla tavalla kuin epävarmuuksiin elämässäni yleensäkin: teen enemmän töitä sen eteen, mitä käsissäni on. Kerään materiaalia, kirjoitan, katson kauanko minulla kestää kirjoittaa yksi, viisi tai kymmenen sivua nykyistä aihepiiriä käsittelevää tekstiä. Arvioin, kauanko lopullisen teoksen kirjoittamiseen menee. Yritän arvioida, tuleeko sivuja editointivaiheessa lisää vai putoaako niitä pois. Yritän päättää, moneenko liuskaan tähtäisin.

Jokin varmuus kaiken epävarmuuden pohjalla silti on. Tunne siitä, että juuri näin kaiken pitikin mennä, ja että olen juuri siinä paikassa jossa minun pitäisi juuri tällä hetkellä olla.

Ehkä siihen uskoen päädyn siihen paikkaan, missä minun kuuluu olla puolen vuoden päästä.

***

Siitä valloittavasta ihmisestä ja hänen aiheuttamistaan epävarmuuksista haluaisin puhua, mutta en ole vielä varma miten. Madonna kuvaa ajatuksiani paremmin kuin minä itse.