Muistan erään unen parin vuoden takaa. Asuin homeisessa talossa, olin asunut jo kauan. Paikalta oli muuttamassa pois muita ihmisiä samaan aikaan kanssani, eräs nosti seinän pintaa. ”Katso, täynnä vihreää ja kosteaa hometta.” Minun piti viettää asunnossa vielä yksi yö, pakkasin selkäreppuun tavaroita joilla selviäisin kolme päivää tien päällä jos joutuisin pakenemaan keskellä yötä.

Elämä oli silloin yhdenlaista selviytymistä. Olin elänyt monta vuotta suhteessa, jossa minulla oli vapaa, rakastettu ja avoin olo – ja jossa tunsin kykeneväni antamaan toiselle vapautta, rakkautta ja huolenpitoa eri tavalla kuin kenellekään aiemmalle ihmiselle elämässäni. Jokin ei kuitenkin ollut asettunut kohdalleen, suhde hiipui pois, halusin pohtia mitä oikein oli tapahtunut. Tähän en ole vieläkään löytänyt vastausta.

Tuohon elämäntilanteeseen saapui ihminen, jolla oli – ja on yhä – paljon omia haavoja. Pidin hänestä paljon, pidän yhä. Yritin rakastaa häntä parhaani mukaan ja kaikkeni antaen muutaman vuoden, mutta törmäsin aivan uudenlaisiin sääntöihin, ja ongelmiin jotka olivat olleet elämästäni pois jo lähes kymmenen vuotta. Hänen mustasukkaisuutensa, omistushalunsa ja epävarmuutensa olivat ymmärrettäviä, mutta niistä ei voinut puhua ilman suuria aggression tunteita. Opin hiljalleen vaikenemaan omasta vapaudenkaipuustani, avoimuudestani, tavastani rakastaa kaikkea ja kaikkia vastaantulevia asioita ja ihmisiä.

Tämä ei tehnyt minusta onnellisempaa, eikä vähentänyt hänen mustasukkaisuuttaan tai epävarmuuttaan. Koen, että tällaisia asioita ei voi parantaa piilottamalla tuskallisia asioita, vaan puhumalla ja selvittämällä niitä tietoisesti – hän ei kuitenkaan ollut juuri näiden vuosien aikana valmis ja kykenevä tekemään niin. Aloin muovata omaa rakkauttani vähän salonkikelpoisemmaksi, vähemmän mustasukkaisuuteen aihetta antavaksi, vähän enemmän sellaiseksi rakkaudeksi jota näkee romanttisuutta ihannoivassa mediassa.

Ongelmat pahenivat, jossain vaiheessa kuvioihin astui mukaan pelko. Epävarmuus alkoi saada pelottavia piirteitä, en uskaltanut rakastaa enää senkään vertaa kuin ennen.

Lopulta väsyin siihen, että edes siloiteltu versio rakkaudestani ei ollut sen arvoinen, että olisin ”ansainnut” hyvää kohtelua. Väsyin siihen, etten ollut enää pitkään aikaan kelvannut omana itseäni, etten tullut kuulluksi vaikka yritin kuukausien ajan selittää rauhallisesti, kärsivällisesti ja niin rakastavasti kuin vain pystyin, miltä minusta tuntuu. Väsyin siihen, että vastaus tunteisiini oli aina suruni, pelkoni ja ahdistukseni kääntäminen minun syykseni, ja siihen että minusta yritettiin tehdä ihmistä, joka en ollut.

Kun kerroin, että haluan lopettaa, halusin tuoda esille sen, että välitän hänestä ihmisenä. Minuun sattui kipeästi kuulla vastaukseksi rakkauteeni loukkauksia, joista kenties pahin oli väite siitä, että haluan päättää suhteen koska haluan panna ympäriinsä. Vasta silloin havahduin siihen, että tämä ihminen ei rakasta minua. Hän kenties tarvitsi minua vähän aikaa, tai halusi omistaa minut, mutta ei rakastanut.

Olen opetellut rakastamaan uudelleen. Olen hyväksynyt, että hänen rakkautensa puute ei tarkoita sitä, etten minä koskaan rakastanut – että olen nyt vapaampi rakastamaan häntä kaikella olemuksellani kuin olin silloin, kun yritimme rakentaa välillemme suhdetta. Saan rakastaa ja antaa hänelle mielessäni niin paljon rakkautta kuin tahdon, ja sanallisesti silloin kun hän kykenee sitä vastaanottamaan. Hitaasti, mutta varmasti annan itselleni luvan myös ilmaista rakkautta muita kohtaan, muistaen sen että rakkautta ei voi kahlita vain yhteen ihmiseen. Sen tulee virrata vapaasti.

Maailmankaikkeus myös antaa meille sitä, mitä me siltä tarpeeksi vakaasti pyydämme. Syyskuussa lähden matkalle kohti Japania ja vietän siellä kolme kuukautta. Päivät tulevat olemaan koulussa pitkiä, mutta illoilta odotan pitkiä kävelyitä, vihreää teetä, temppelikäyntejä ja maailman ihailua. Huomaan matkustamisen ensimmäistä kertaa täyttävän minut pelolla; voinko? Saanko?

Haluan nauraa näille peloille. Tee aina se, mitä pelkäät, ja matkusta aina kun voit. Ensimmäisen viikon odotan itkeväni joka ilta, mutta uskon myös sukeltavani etsimään itseäni. Uskon että matka pesee minusta pois kolmen vuoden minuun jättämän jatkuvan pelontunteen, ja auttaa osaltaan minua löytämään tieni kohti rakkautta. Ei sellaista rakkautta, joka haluaa omistaa ja kontrolloida, mutta en myöskään sellaista rakkautta, joka elää täysin toisesta riippumatonta elämäänsä ja rakentaa pelkkää omaa, ei yhteistä.

Tahdon rakentaa yhteisiä siltoja minulle tärkeiden ihmisten luokse ja pitää niistä huolta yhdessä. Tahdon päästä taas siihen tilaan missä olin vielä ennen pelon täyttämää aikaa, kun kaikki täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä, ja olin vapaa tekemään mitä halusin – ja myös vapaa kantamaan vastuun kaikista teoistani. En tahdo asettaa rajoja rakkaudelle, vaan haluan jakaa elämäni sellaisten ihmisten kanssa, joita kohtaan tunnen aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja halua nostaa heitä ylös. Joka päivä, joka hetki.

Ja tahdon, että ihminen jonka kanssa jaan elämäni, tuntee samoin minua kohtaan. Haluaa nostaa minua ylöspäin, jakaa hyvät hetket, auttaa kantamaan huonot. Ei siksi, että se on ikävä velvollisuus, vaan siksi että hän vilpittömästi ja aidosti haluaa tehdä niin.