Junan ikkunaan osuu sadepisaroita. Olen pitkästä aikaa taas matkalla yksin – minä, rinkkani ja kannettava tietokone. Edessä on työmatka ensin Ruotsin Skövdeen, sitten Ranskan Pariisiin. Molemmat kaupungit ovat minulle uusia kokemuksia.

Pimeys laskeutuu päivä päivältä aikaisemmin. Toisin kuin aikaisempina vuosina, se tuntuu lohduttavalta – saan luvan kanssa olla itseni seurassa, pohtia ja surra, olla väsynyt ja kattaa pöytäni vain itselleni ja omille ajatuksilleni. Siellä saan olla sellainen kuin haluan, tuntea juuri niitä tunteita kuin tunnen ja haaveilla juuri niistä asioista joita kaipaan.

Junan pistoke menee päälle, pois, päälle. Lataan puhelinta ja läppäriä samaan aikaan, välillä pysähdyn katselemaan pimeyteen. Mietin oman elämäni kohtaamisia, etsin niistä tarkoituksenmukaisuutta ja kaikkea hyvää. Ehkä se on defenssi, minulle se on keino rakentaa tulevaisuutta.

Rakennan mieluummin hyvyyden kuin kipeyden päälle.

Kävin kampaajalla tasoittamassa latvat ja värjäämässä hiukset, etten näyttäisi täysin muodottomalta ja hahmottomalta neuvotellessani työasioista. Kampaaja jutusteli niitä näitä, oli iloinen päästessään tekemään vähän energisemmän värin, laittoi hiuksiani pitkään ja hartaasti. Lopputulokseen olin tyytyväinen.

Mietin, mikä ihmisiä ajaa eteenpäin? Tiedän että minulla on sisälläni palo, eikä se johdu pelkästään raakakaakaojuomista, joita väsäilen itselleni aamuisin kokeellisella mentaliteetilla – ne tuovat fyysistä energiaa, mutta pelkästään se ei tuo fiilistä siitä, että eteenpäin on mentävä.

Kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, samoin käsitöiden tekeminen. Jokin minussa kumpuaa esiin niiden kautta. Minulla on nyt valmiina kaksi romaanitekstiä, editoin ne vielä kerran ja lähetän ne sitten eteenpäin parasta toivoen.

Olen käynyt monta kertaa kirjastossa kuluneen kuukauden aikana. Siitä asti kun Mia Kankimäen uusin teos tuli ulos, tarkistan aina ensimmäisenä koneelta, vieläkö se on lainassa. Joka kerta vastaus on ollut ”kyllä”. Jos minulla vain olisi varaa, ostaisin kirjan itselleni ja lukisin sitä vain öisin.

Lokakuuta on jäljellä vielä kaksi viikkoa, mutta tiedän sen virtaavan uusien kokemuksien ansiosta salamannopeasti ohi. Kohta on marraskuu, lähetän valmiit tekstit ja aloitan uutta, haaveilen lämpimästä ja tasapainoisesta elämästä, johon kuuluisivat aamuteen juominen kotatsussa, lukeminen ja vaeltelu.

Toisaalta minulla on todella hyvä olla juuri näin, ei sitäkään tarvitse kiistää. Ehkä se, mikä aluksi näytti sydänsurulta, oli elämäni paras petos – auttoi näkemään, että sellainen mikä päättyy valheisiin ja selkäänpuukotukseen, ei ehkä olisi koskaan kestänyt muutenkaan.

Ehkä se on myös maailmankaikkeuden viesti siitä, että minun on juuri nyt tarkoitus matkata yksin.

Kaikilla lienee omat keinonsa löytää yllättäviin sattumiin tarkoituksenmukaisuutta. Itse yritän analysoida ja johdonmukaistaa kaikkea, mikä tulee vastaan. Joskus se menee liian pitkälle ja turhaudun, kun elämä, tunteet ja ihmiset eivät mahdu elegantisti excel-taulukoihin.

Seuraavana hetkenä hymyilen itselleni, uskallan jopa hieman naurahtaa. Kaikkihan on ihan hyvin. Päiväni ovat asettuneet mukaviin rutiineihin: aamuisin joogaan ja herättelen itseäni rauhassa, päivät teen töitä, iltapäivällä lenkkeilen ja iltaisin työstän eteenpäin tekstejä ja käsitöitä.

Jos minun olisi pitänyt yrittää löytää tästä sijaa toiselle ihmiselle, olisin luultavasti kadottanut itseni. Parempi niin, että toistaiseksi elämäni ihmiset käyvät luonani vain vierailulla, saavat minulta hartiahierontaa, raakakaakaota, Yogi-teetä ja rakkautta, ja antavat minun sitten jäädä rauhassa omaan seuraani, etsimään sitä ihmistä, joka olen.