Lukupäiväkirja: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Jouluna kävin huolella läpi kirjahyllyäni. Karsin sieltä kylmästi kaikki sellaiset opukset, joilla ei ollut minulle suurta, tärkeää henkilökohtaista merkitystä. Lahjoitin vanhoja kirjoja kirpputoreille, tuttaville, ystäville, perheenjäsenille, bookcrossingiin ja kirjojenvaihtopisteisiin. Jälkeenpäin ajateltuna tuli tehtyä vain pari virhelahjoitusta joita kaipaan.

Kirjahyllyn tyhjennys liittyi ”mahdollisimman vähän materiaa”-projektiini, ja tarkoitukseni ei ollut täyttää hyllyäni uusilla kirjoilla. Huomasin kuitenkin tuota pikaa eksyneeni kirjakauppaan ja selailevani hyllyjä. Ihan siis vain katselumielessä, missään nimessä ei ollut tarkoitus tehdä ostopäätöstä.

Silloin silmiini osui kirja, jonka nimi oli Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Mieleni räjähti välittömästi täyteen kysymyksiä ja tulkintoja tuosta vaaleanpunakantisesta opuksesta. Mitkä asiat saavat oman sydämeni lyömään nopeammin? Kaikki maailmassa. Maailman kauneus. Sen ihmisten kauneus. Suru, rakkaus, kaipaus. Tartuin kirjaan, luin takakannen tekstin. Matkaromaani Kiotosta? Kuinka sattuikaan, seuraava matkani on suuntaamassa juuri Kiotoon. Selailin kirjaa hieman.

Asioita jotka ovat läheisiä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miesten ja naisten välillä.

Olin myyty. Minulla ei ollut juuri tuolloin rahaa, tarkoitukseni oli pyytää mukana olleelta rakkaalta miesihmiseltä lainaa, mutta unohdin. Muistin asian vasta paluumatkalla kotiin, ja olimme jo liian kaukana kääntyäksemme takaisin. Olin järkyttynyt – mikään muu sana ei kuvaa tunnetilaa joka minut lävisti, kun tajusin jättäneeni kauppaan kirjan, joka oli alle minuutissa kouraissut sydäntäni lujasti.

Viikot kuluivat, ennen kuin menin uudelleen kirjakauppaan. Kyseinen liike oli Joensuun Suomalainen Kirjakauppa – tämän mainitsen vain saamani erinomaisen palvelun johdosta. Katselin pokkariosastoa ja hain vaaleanpunakantista kirjaa katseellani.
”Hei”, tummatukkainen naismyyjä sirkutti minulle, ”voinko olla avuksi?”
”Ehkä”, vastasin ja hymyilin epävarmasti, ”etsin yhtä kirjaa. Pokkaria. Se kertoo japanilaisen aatelisnaisen elämästä 900-luvulla, ja häntä tutkivan naisen matkasta Kiotossa. En muista juuri nyt kirjan nimeä, enkä pannut merkille kirjoittajaa. Sellainen vaaleanpunainen kirja.”

Näillä tiedoilla ei olisi pitänyt löytyä mitään. Myyjä kuitenkin kääntyi vain kannoillaan ja käveli parin hyllyn päähän. Ehdin hädin tuskin astua perässä kun hän veti pöydän äärestä Mia Kankimäen kirjan. Se se oli! Olin niin tyytyväinen että toimin vastoin tapojani ja tartuin ”ota kolme, maksa könttäsumma”-tarjoukseen. Normaalisti en halua mitään turhaa pyörimään hyllyihini, mutta nyt löysin kirjan ”Japani pintaa syvemmältä”. Myyjän suosituksesta otin kolmanneksi ”Tapaaminen Elämän kanssa”-nimisen Cecelia Ahernin kirjan – vaika en tiennytkään mitä ajatella siitä, että hän teki suosituksen Ahernin romaanista sen pohjalta, että sanoin pitäväni Virpi Hämeen-Anttilan tuotannosta.

(Melkein olin loukkaantunut. Onneksi Ahernin kirja ei ollut täysin kelvoton; yritän olla leimaamatta kyseistä kirjailijaa ennen kuin olen lukenut kirjan ”P.S. Rakastan sinua”.)

Mitä siis kertoa Kankimäen kirjasta, jota nautiskelin hartaudella kolme kuukautta? Avasin sen, luin muutamia sivuja ja suljin sen. Rivit olivat täynnä sitä samaa melankoliaa, jota sydämeni on tulvillaan. Sitä kaihoisaa kauneutta, josta pidän Japanissa ja sen kulttuurissa, ja mikä suomalaisuudessa on minulle kaikkein koskettavinta.

Kirjailija kurkottaa 900-luvun Japaniin ja käy omintakeista dialogia Sei Shonagonin, Heian-kaudella eläneen hovinaisen kanssa. Hän käy läpi Sein ajatuksia, kuinka ne tuntuvat tuoreilta ja nykyisiltä ja koskettavat ajattelevaa, pohdiskelevaa, hieman melankolista ja nokkelasanaista, älykästä lukijaa. Samalla tulee käytyä läpi Japanin kulttuuria ja historiaa, molemmat äärimmäisen mielenkiintoisesta näkökulmasta – Kankimäki kun ei puhu japania!

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin voisi olla kertomus omasta mielenmaisemastani. Kankimäen ajatukset tuntuvat tutuilta, Shonagonin rivit voisivat olla peräisin omasta kynästäni. Tämä kirja soveltuu älyköille, joita kiinnostaa kulttuurihistoria ja/tai Japani, tai sitten aivan vain elämän haikea kauneus.

Parhaimmillaan se on, kun sen kanssa keittää kupin hyvälaatuista vihreää teetä ja syö palan jotain makeaa herkkua lukiessaan. Kirja itse on kuin makeaa, kermaista jäätelöä, jota ei voi syödä liian montaa lusikallista kerralla menettämättä makuaistiaan. Itse söin muutaman lusikallisen kerrallaan ja laitoin sen sitten pois, sillä halusin että jokainen kaunis sana ja täydellinen ilmaisu hyökyisi ylitseni koko olemassaolonsa voimalla.

Kirja sopii myös kevyemmäksi luettavaksi. Kankimäen teksti on helppolukuista, ja Sei Shonagonin nokkelat, terävät ja modernit ajatukset pitävät huolen siitä, että mono no aware – se elämän haikea kauneus – ei pääse tekemään mieltä raskaaksi. Suosittelen lämpimästi.

Suhteet Oma elämä Kirjat Matkat

Kun rakkaus saapuu kaupunkiin

Tulin tänä aamuna ajatelleeksi rakkaden olemusta.

Rakastan antaa vastarakkautta ihmisille. Ihastun helposti moniin erilaisiin ihmisiin, ja minusta on ihana nähdä, mitä vilpitön, pyyteetön rakkaus tekee ihmisille. Hymy ja lämpö, lempeys ja itsevarmuus, ylpeys ja elämänilo nostavat päätään. Kivut lientyvät, arvet paranevat ja menneisyydessä saadut sielun mustelmat alkavat painua unohduksiin. Kyynisyys saa väistyä, sillä rakkaus ei jätä tilaa pölyisille tottumuksille. Se pistää kaiken kerralla uusiksi – tuulettaa ullakot, myllää vaatekaapit, käskee heittämään kymmenen vuotta vanhan ”luottohuulipunan” pois ja ostamaan tilalle uuden.

Rakkaus on vilpitöntä eikä halua teeskennellä, siispä en minäkään edes yritä väittää rakastavani kaikkia tapaamiani ihmisiä. Rakkaus on suuri sana, minulle pyhä ja ainoastaan tietylle epäitsekkyyden asteelle varattu. On ihmisiä joista pidän, on ihmisiä joiden kanssa tulen toimeen, on ihmisiä joita ihailen ja on ihmisiä joita välttelen mieluusti. Tänään en puhu heistä, vaan ihmisistä joita rakastan.

Perinteiseen rakkauskäsitykseen mahtuu kaksi ihmistä, vielä perinteisempään yksi (1) mies ja yksi (1) nainen. Minun rakkauskäsitykseni on aina kamppaillut noita kaltereita vastaan. Ehkä se tarkoittaa etten ole yksiavioinen ihminen, kenties tämä on vaihe joka on sattunut kestämään koko elämäni ajan, mutta josta tulen kasvamaan pois. Sen olen parinkymmenen vuodrn aikana oppinut, että yhteiskunnalla ei ole ollut tarjota minulle selitystä siihen miksi tunnen näin – paitsi nimittämällä minua lutkaksi – eikä käyttäytymismalleja ja ohjeita.

Olen siis harhaillut pimeässä koko ikäni pohtiessani suhtautumistani rakkauteen ja ihmissuhteisiin. Useimmiten olen päässyt ryömimään muiden odotusten ja omien toiveideni ristitulessa, usein olen tehnyt harhalaukauksia ja virhearviointeja. Koko tähänastinen rakkauselämäni on ollut jonkinasteista yritystä ja erehdystä, usein sillä seurauksella että kaikkia sattuu. Pikkuhiljaa omien ajatusten selkiytyessä olen oppinut olemaan rehellinen paitsi itselleni, myös muille.

Rehellisyys ja puhuminen ovat minkä tahansa suhteen kulmakiviä, mutta avoimista ja polysuhteista puhuttaessa sen merkitys korostuu. On oltava valmis kohtaamaan ne puolet itsessään joista ei pidä ja joiden toivoisi pysyttelevän kaukana. Jos mustasukkaisuus iskee, ei se todrnnäköisesti irrota hampaitaan sillä, että sen jättää huomiotta. En pidä arvokkaana lähestumistapaa, jossa mustasukkainen ihminen on epäonnistunut ja huono, ja mustasukkaisuus on hänen oma henkilökohtainen helvettinsä.

Jos joku tuntee minusta mustasukkaisuutta, miksi syyttäisin häntä siitä? Ei hän tee minulle tahallaan kiusaa, vaan häntä sattuu. Se, onko kipu jotain mihin voin vaikuttaa, on ehdottomasti jotain mistä kannattaa käydä keskustelua. Tunteeko hän mustasukkaisuutta sellaista ystävää kohtaan, jota tapaan useimmiten ilman häntä – ja helpottaisiko, jos hän saisi tavata ystäväni ja tutustua itse tähän paremmin? Aiheuttaako hänessä mustasukkaisuutta minun tapani halata tuntemiani ihmisiä – ja osaako hän sanoa mistä se johtuu, sillä minulle halaaminen on tärkeä osa kanssakäymistäni ystävien kanssa enkä ole valmis luopumaan siitä. Syitä jahtaamalla päästään ongelman ytimeen ja voidaan etsiä yhteisiä ratkaisuja.

Molemmat ylläolevista ovat omalle kohdalleni sattuneita esimerkkejä, joista molempien ydinviesti asiasta puhuttaessa oli sama: pelkään, etten merkitse sinulle yhtä paljon kuin joku muu. Tämä on täysin eri asia kuin että halaaminen itsessään olisi jotain minkä hän kokisi loukkaavana.

Koen, että lähtökohtaisesti on minun vikani, jos herätän rakastamassani ihmisessä mustasukkaisuutta. Minun ei tarvinnut silti lopettaa ystävieni halaamista; riitti, että kiinnitin kumppaniini enemmän huomiota niin tilanteessa kuin sen ulkopuolellakin. Tein entistä selkeämmäksi sen, että hän on tärkeä.

Tästä päästään kätevästi siihen, kuinka mielestäni omistushalu ei kuulu rakkauteen.

Omistushalu voi kuulua parisuhteisiin ja pakkomielteeseen, mutta rakkauden osaksi en sitä pysty mieltämään. Minulle rakkaus on pyyteetöntä ja ilmaista. En rakastaessani toista oleta, että hänellä olisi velvollisuus rakastaa minua takaisin. En kerjää tunteilleni vastakaikua, vaan haluan näyttää toiselle, kuinka ihanalta hän näyttää minun silmilläni katsottuna. Rakkaus ei ole omistamista, rakkaus on arvostusta.

Näen parisuhteet rakkaudesta irrallisina osina – joissa rakkaus on toki äärimmäisen hyödyllinen ja suotava osa – joissa kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa, kantamaan huolta toisistaan ja rakentamaan yhteistä elämää. Tällöin on kohtuullisen luontevaa tuntea jonkinasteista omistushalua toista osapuolta kohtaan.

Kun herään väliaikaisesta osoitteesta minulle kaikkein läheisimmän ihmisen käsien pesästä, en voi olla pohtimatta näitä asioita. Yhteinen matkamme on ollut merkillinen, ja nykyisin polkumme kulkevat pitkiä pätkiä omillaan ennen kuin kietoutuvat jälleen yhteen. Meillä on jonkinlainen yhteinen elämä, jonkinasteinen yhteinen sopimus siitä, että elämämme ovat paikoin yhtä.

Ehkä tämä on sitä rakkautta, joka joillekin on ainoaa oikeaa, rakkautta johon kuuluu vain kaksi osapuolta. Se on yksi erillinen osa elämääni, mutta tärkeä: sellainen osa, jonka pitääkseni saattaisin luopua yhdestä jos toisestakin asiasta.

Aika näyttää mitä tästä kasvaa.

Suhteet Rakkaus Mieli Syvällistä