Tulin tänä aamuna ajatelleeksi rakkaden olemusta.

Rakastan antaa vastarakkautta ihmisille. Ihastun helposti moniin erilaisiin ihmisiin, ja minusta on ihana nähdä, mitä vilpitön, pyyteetön rakkaus tekee ihmisille. Hymy ja lämpö, lempeys ja itsevarmuus, ylpeys ja elämänilo nostavat päätään. Kivut lientyvät, arvet paranevat ja menneisyydessä saadut sielun mustelmat alkavat painua unohduksiin. Kyynisyys saa väistyä, sillä rakkaus ei jätä tilaa pölyisille tottumuksille. Se pistää kaiken kerralla uusiksi – tuulettaa ullakot, myllää vaatekaapit, käskee heittämään kymmenen vuotta vanhan ”luottohuulipunan” pois ja ostamaan tilalle uuden.

Rakkaus on vilpitöntä eikä halua teeskennellä, siispä en minäkään edes yritä väittää rakastavani kaikkia tapaamiani ihmisiä. Rakkaus on suuri sana, minulle pyhä ja ainoastaan tietylle epäitsekkyyden asteelle varattu. On ihmisiä joista pidän, on ihmisiä joiden kanssa tulen toimeen, on ihmisiä joita ihailen ja on ihmisiä joita välttelen mieluusti. Tänään en puhu heistä, vaan ihmisistä joita rakastan.

Perinteiseen rakkauskäsitykseen mahtuu kaksi ihmistä, vielä perinteisempään yksi (1) mies ja yksi (1) nainen. Minun rakkauskäsitykseni on aina kamppaillut noita kaltereita vastaan. Ehkä se tarkoittaa etten ole yksiavioinen ihminen, kenties tämä on vaihe joka on sattunut kestämään koko elämäni ajan, mutta josta tulen kasvamaan pois. Sen olen parinkymmenen vuodrn aikana oppinut, että yhteiskunnalla ei ole ollut tarjota minulle selitystä siihen miksi tunnen näin – paitsi nimittämällä minua lutkaksi – eikä käyttäytymismalleja ja ohjeita.

Olen siis harhaillut pimeässä koko ikäni pohtiessani suhtautumistani rakkauteen ja ihmissuhteisiin. Useimmiten olen päässyt ryömimään muiden odotusten ja omien toiveideni ristitulessa, usein olen tehnyt harhalaukauksia ja virhearviointeja. Koko tähänastinen rakkauselämäni on ollut jonkinasteista yritystä ja erehdystä, usein sillä seurauksella että kaikkia sattuu. Pikkuhiljaa omien ajatusten selkiytyessä olen oppinut olemaan rehellinen paitsi itselleni, myös muille.

Rehellisyys ja puhuminen ovat minkä tahansa suhteen kulmakiviä, mutta avoimista ja polysuhteista puhuttaessa sen merkitys korostuu. On oltava valmis kohtaamaan ne puolet itsessään joista ei pidä ja joiden toivoisi pysyttelevän kaukana. Jos mustasukkaisuus iskee, ei se todrnnäköisesti irrota hampaitaan sillä, että sen jättää huomiotta. En pidä arvokkaana lähestumistapaa, jossa mustasukkainen ihminen on epäonnistunut ja huono, ja mustasukkaisuus on hänen oma henkilökohtainen helvettinsä.

Jos joku tuntee minusta mustasukkaisuutta, miksi syyttäisin häntä siitä? Ei hän tee minulle tahallaan kiusaa, vaan häntä sattuu. Se, onko kipu jotain mihin voin vaikuttaa, on ehdottomasti jotain mistä kannattaa käydä keskustelua. Tunteeko hän mustasukkaisuutta sellaista ystävää kohtaan, jota tapaan useimmiten ilman häntä – ja helpottaisiko, jos hän saisi tavata ystäväni ja tutustua itse tähän paremmin? Aiheuttaako hänessä mustasukkaisuutta minun tapani halata tuntemiani ihmisiä – ja osaako hän sanoa mistä se johtuu, sillä minulle halaaminen on tärkeä osa kanssakäymistäni ystävien kanssa enkä ole valmis luopumaan siitä. Syitä jahtaamalla päästään ongelman ytimeen ja voidaan etsiä yhteisiä ratkaisuja.

Molemmat ylläolevista ovat omalle kohdalleni sattuneita esimerkkejä, joista molempien ydinviesti asiasta puhuttaessa oli sama: pelkään, etten merkitse sinulle yhtä paljon kuin joku muu. Tämä on täysin eri asia kuin että halaaminen itsessään olisi jotain minkä hän kokisi loukkaavana.

Koen, että lähtökohtaisesti on minun vikani, jos herätän rakastamassani ihmisessä mustasukkaisuutta. Minun ei tarvinnut silti lopettaa ystävieni halaamista; riitti, että kiinnitin kumppaniini enemmän huomiota niin tilanteessa kuin sen ulkopuolellakin. Tein entistä selkeämmäksi sen, että hän on tärkeä.

Tästä päästään kätevästi siihen, kuinka mielestäni omistushalu ei kuulu rakkauteen.

Omistushalu voi kuulua parisuhteisiin ja pakkomielteeseen, mutta rakkauden osaksi en sitä pysty mieltämään. Minulle rakkaus on pyyteetöntä ja ilmaista. En rakastaessani toista oleta, että hänellä olisi velvollisuus rakastaa minua takaisin. En kerjää tunteilleni vastakaikua, vaan haluan näyttää toiselle, kuinka ihanalta hän näyttää minun silmilläni katsottuna. Rakkaus ei ole omistamista, rakkaus on arvostusta.

Näen parisuhteet rakkaudesta irrallisina osina – joissa rakkaus on toki äärimmäisen hyödyllinen ja suotava osa – joissa kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa, kantamaan huolta toisistaan ja rakentamaan yhteistä elämää. Tällöin on kohtuullisen luontevaa tuntea jonkinasteista omistushalua toista osapuolta kohtaan.

Kun herään väliaikaisesta osoitteesta minulle kaikkein läheisimmän ihmisen käsien pesästä, en voi olla pohtimatta näitä asioita. Yhteinen matkamme on ollut merkillinen, ja nykyisin polkumme kulkevat pitkiä pätkiä omillaan ennen kuin kietoutuvat jälleen yhteen. Meillä on jonkinlainen yhteinen elämä, jonkinasteinen yhteinen sopimus siitä, että elämämme ovat paikoin yhtä.

Ehkä tämä on sitä rakkautta, joka joillekin on ainoaa oikeaa, rakkautta johon kuuluu vain kaksi osapuolta. Se on yksi erillinen osa elämääni, mutta tärkeä: sellainen osa, jonka pitääkseni saattaisin luopua yhdestä jos toisestakin asiasta.

Aika näyttää mitä tästä kasvaa.