Lyhyen elämäni aikana olen varmasti keskimääräistä useammin joutunut tahtomattani tilanteeseen, joka on pakottanut miettimään ihmisenä olemista. Tänään on jälleen sellainen päivä.

Miksi ihminen on susi toiselleen? Vielä useammin näyttäisi siltä, että nainen on susi naiselle. Miksi aito kohtaaminen ja ystävyys on vaikeaa?  Miksei toisen vaikeuksia voi kohdata lempeästi? Miksi täytyy olla epärehellinen ja ilkeä?

Mistäkö nämä ajatukset nyt tulivatkaan? No siitä tietenkin, että henkilö on näytellyt ystävääni lähes vuoden ajan. Täydellinen selkäänpuukotus, ultimaattinen toisen pettäminen, tämä tapahtui.  Klassikko.

Sehän on kuin heitettäisiin kylmään järviveteen kesken makeiden iltapäiväunien niskaperseotteella. Vedessä räpiköidessäni elämäni pyörii filmirullan lailla silmissäni, kylmyys kangistuttaa raajani ja liikkeeni hidastuvat, sydän lyö hurjasti, tietäen, että kohta se ei lyö enää.

Mutta minä en jää kylmään veteen, en huku, en jää myöskään tuleen makaamaan. Minä marssin kohti vihollista, ja se on ongelma. Se on niin suuri ongelma joillekin, että ne yrittävät painaa pääni pinnan alle uudestaan ja uudestaan. Mitähän tuollaisesta henkilöstä tulisikaan, jos sen annettaisiin kasvaa. Vaikkapa mörkö. Oikea taikuri! Ihminen!

-Jenska