Joogassa puhutaan paljon siitä, että kuinka ihminen ei ole ikinä valmis ja pitää antaa itselle uusi mahdollisuus, olla armollinen.
Rauhallisina aamuina, joita vuorotyöläisellä silloin tällöin on, voi harjoitella juuri sitä että taas voi aloittaa alusta. Nousta tietoisesti sängystä oikealla jalalla. Valita, että tänään on hyvä päivä ja aloittaa se sille kuuluvalla tavalla. Mun hyvä tapa on aloittaa aamu rauhallisilla koiran silittelyillä, hyvällä aamiaisella ja iloisilla ajatuksilla!

Rankimpana uupumisen kautena ruoka ei maistunut miltään, ei käynyt mielessäkään että joka päivä pitäisi syödä jotain. Äitivainaa varmasti kääntyili haudassaan sillä mun perheessä ruoka on ollut aina tärkeää. Hyvä ruoka, hyvää tekevä ruoka <3 Silloin ensimmäisenä sen tajusi mun ystävä: ruokailusta pitää tehdä kokemus, syödä kaunista ruokaa ihania ajatuksia ajatellen, hyvässä seurassa. Käytiin monessa kivassa ravintolassa syömässä, mm. Meripaviljongissa Helsingissä, kauniina aurinkoisena päivänä, hienoiksi laittautuneina. Se oli jännittävää ja sykähdyttävää. Ruoka oli loistavaa eikä ruokahaluttomuudesta ollut tietoakaan!

Olen aika huono laittamaan päivittäin ruokaa kotona… Helpottaa, että ei ole lapsia, kenelle pitäisi tehdä päivittäinen arkiruoka kotona. Lähinnä kotona syön leipää, jugurttia, pastaa, pakastepitsaa.. 😀 Yhdestä ruokailusäännöstä olen yrittänyt kotonakin pitää kiinni: ruoan pitää näyttää kauniilta niin se tekee mulle hyvää. Paljon värejä ja hyviä makuja. Nykyään yritän myös katsoa kellosta että on lounasaika ja jos ei jääkaapissa ole mitään mitä huvittaisi syödä, alan etsiä sopivaa lounasravintolaa.

Huonon kotikokin on onni olla hotelli- ja ravintola-alalla töissä, hyvän ruoan ympäröimänä! Meidän ravintolamme keittiö tekee henkilökuntaruoan tilauksesta a la carte-listalta, mikä ihana mahdollisuus testailla listan uusia annoksia ja suostitella taas eteenpäin asiakkaille. Mun ehdottomat suosikit on pariloitu vasikan maksa, grillattu lohi ja vuohenjuusto-broilerisalaatti. Nam!

Toisaalta työpaikalla on mukavaa myös virkistäytyä vapaa-ajalla (Outoa, olen ollut myös sellaisessa hotellissa töissä josta sanoin aina etten halua olla yhtään minuuttia enempää työpaikalla vaikka olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin!).  Yhtenä iltana oltiin työkaverin kanssa meidän hotellilla syömässä, juomassa ja saunomassa, ihan kahdestaan testailemassa ja nauttimassa meidän työpaikan antimista, söin loistavaa ankanrintaa ja maistelin punaviiniä. Eilen taas palkittiin vastaanottotiimi hyvästä työstä kolmen ruokalajin illallisella, alkuun blinejä siianmädillä, pääruoaksi pippuripihvit ja jälkkäriksi lakka crème brûlée. Mmmm, täydellistä!

Toissaviikonloppuna oltiin vanhan työporukan kanssa Helsingissä tutustumassa kilpailijan tarjontaan. Ajatuksena tyttöjen reissulla oli ”päätyyn asti” niinkuin aina ennenvanhaan, mutta vähän nolosti meinasi käydä. Yövyttiin Scandic Simonkentässä ja käytiin hotellin uudessa ravintola Másissa syömässä. Ennen ruokailua saunottiin ja laittauduttiin, höpötettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Itkettiin ja naurettiin kun kerrottiin mitä viime tapaamisen jälkeen kenellekin oli tapahtunut. Más osoittautui aivan ihanaksi ravintolaksi jossa oli todella hyvää ruokaa. Testasin talon menun karitsan sisäfileineen ja taivaallisine jälkkäreineen. Illaksi suunnattiin meidän vanhaan suosikkiin Kaarle XII-ravintolaan tanssimaan mutta äkkiä todettiin, että oikeastaan olisi kivempi olla ihan vain omassa porukassa. Tultiin hotellille, pestiin meikit, vaihdettiin pyjamat päälle ja alettiin syömään paluumatkalle tarkoitettuja karkkeja.

Mutta siis, summa summarum. Tietenkään kenelläkään ei ole varaa syödä ravintolassa niin usein kuin haluaisi. Ei edes/ainakaan  minulla. Mutta stressin poistoon auttaa hyvä, kaunis ruoka hyvässä seurassa. Tulee vahingossa syötyä paljon monipuolisemmin, tietoisemmin, iloisemmin, onnellisemmin.

Ja se tukka. Helmikuun alun hiustenleikkauksen jälkeen hiukset ovat nyt 45 päivän jälkeen edelleen miltei tismalleen samassa pituudessa. Ripsiä on taas muutama vähemmän. Eli karvat eivät vain lähde, mutta nekin mitkä ovat vielä mussa kiinni, eivät kasva. Naapurin mummo yrittää maanitella hankkimaan peruukin etten olisi niin sairaan näköinen, ja minä puolestaan yritän uskotella meille molemmille että tälläinen tukka on nykyään muotia! 😀

Uskon ja toivon, että voin kokonaisvaltaisesti paremmin kun syön hyvää tekevää ruokaa. Ehkäpä myös tukka alkaa kasvaa! Mutta, se tulee sitten kun sen aika on. Kaikella on tarkoituksensa!

Ai niin! P.s.

Vaikka hiusten lähtö ei oikeasti ole mulle vaarallista ja ”vain kosmeettinen juttu” niin kyllä täytyy tunnustaa että mielummin ottaisin vanhan tukkani takaisin jos vain saisin. Ne pitkät vaaleat kiharat, pitsistringit ja push-up rintsikat sai kyllä tuntemaan itsensä niiiiin seksikkääksi. Onneksi ystäväni ”suostuttelivat” mut aikanaan sellaisiin budoir-kuvauksiin joista jäi hienot kuvat (suostuttelu lainausmerkeissä koska oikeasti olin jo riisumassa kun kuulin ideasta, ennen kuin kameraa oli mailla halmeilla. Olen vähän… sellainen).

Ja tietysti eron jälkeen on vähän luuseriolo muutenkin eikä seksikkyys tai seksi todellakaan ole ensimmäinen asia mitä päivittäin mietin. Päin vastoin ehkä ajatus seksistä (niinkuin kaikesta muustakin uuden elämän opettelusta) alkaa vähän ahdistaa koska… Se on uutta ja pelottavaa. Minähän olen melkein vielä naimisissa (en oikeasti yhtään ole enää naimisissa mutta ajatus vaatii vielä totuttelua), että kenen kanssa sitä muka? Miten? Onko se samanlaista vai erilaista? Mitä jos se on erilaista? Mitä jos se on vielä huonompaa? Pitääkö opettaa mistä tykkään? Mitä jos sydän särkyy ja tulee paha mieli? Oudosti tulee ihmeellisiä ajatuksia, kuten ”mutta kun olen vain tällainen”. Kaikkien näiden ajatusten jälkeen en ehkä vielä uskalla kokeilla. No on yksi kiva mutta se on aika kaukana. Ajatuskin tuntuu todella kaukaiselta.

Toisaalta puolitoistavuotinen avioeron työstäminen ja seksi… noh, ei puhuta siitä. Tai siis siltä ajalta meidän avioseksistä ei ole mitään puhuttavaa. Muuta kuin että aina kun laittauduin nätiksi, mies kiristeli hampaita ja ihmetteli että tuon näkösenäkö kylillä kuljet… Nyt voisin nauttia seksistä ja seksikkyydestä vapaammin ja se on aika ihana ajatus. Olen kuitenkin ollut aina vahvasti sitä mieltä että kaikkien pitää tuntea oma seksikkyytensä ihan oman itsensä takia. …Mutta sekin palaa takaisin varmasti sitten kun sen aika on! Onneksi näistä asioista voin puhua avoimesti myös ystävilleni, olen jo vuosia totuttanut heitä outoihin juttuihini!

Ja katsokaa minkälaisen viestin sain <3

Heippa!

Kaikki on nyt todella jännää. Vähän surullista, vähän toiveikasta mutta kaiken kaikkiaan jännää.

Olen vastikään eronnut ja haen nyt siis elämääni omilla kahdella jalallani seisten. Surullista kaikki on siksi, että jätin taakseni ainakin tältä erää haaveet maalaistalosta, isosta perheestä sekä matkailuyrittäjyydestä maaseudulla. Hyvästelin koko aikuisuuden kestäneen parisuhteen, elämäni tärkeimmän yhteistyökumppanin… Toiveikasta kaikki on siksi, että uudessa alussa omilla jaloillani voin itsenäisesti päättää, mitkä minulle parhaat asiat otan uuteen elämääni!

Avioerosta puhuminen alkoi meillä jo puolitoista vuotta sitten ja nyt helmikuun alussa se sitten syntyi, yhteinen päätös jatkaa elämää erillään. Meillä oli täydelliset häät neljä vuotta sitten, ihana häämatka ja paljon mukavia muistoja joita lämmöllä muistella. Suuria haaveita, voi miten hienoja ne olisikaan olleet jos oltaisiin saatu ne toteutettua! Mutta lopulta pelkkä hyvä yhteistyökumppanius ei riittänyt tämän pidemmälle…

Meillä oli koti maalla ja maatilan yhteydessä mökkejä. Vuokrasin kesämökkejä Airbnb-vuokraussivuston kautta. Innostuksissani vuokrasin naapurin mökkiäkin! Ohjasin maalaistalon tanssilavalla, kylätaloilla ja palloiluhallilla Lavis-lavatanssijumppaa. Olin hotellin vastaanotossa töissä, jossa autonomisessa työvuorosuunnittelussa otettiin huomioon kaikki lukuisat menoni. Koin työni vastaanottovirkailijana todella tärkeäksi ja olin siinä omasta mielestäni hyvä.

Elämässäni tapahtui iso muutos puolitoista vuotta sitten, kun tämä ensimmäinen ihka oikea työpaikkani, johon olin todella tyytyväinen, kotiutunut ja joka antoi minun kasvaa minun täyteen kukoistukseeni, joka oli elämäni yksi tukipilareista, myytiin.

Olimme mieheni kanssa päättäneet, että olisimme valmiita oman perheen perustamiseen. Siinähän saattaa hetki ke

stää, eihän raskaaksi yleensä tulla heti ensimmäisestä yrityksestä. Puolentoista vuoden yrittämisen, ovulaatiotestien, turhien raskaustestien, itkettävän seksin, jonkun odottamisen, luontaistuotteiden, monivitamiinien, vauva-arjen valmistelun, kalenterielämän ja lukuisien tutkimusten jälkeen päätin, että en enää toistaiseksi halua yrittää. Mieheni hyväksyi tämän ja jäi odottamaan. Molemmat silti halusimme, ja haluamme lapsia.

Pälvikaljuni tarina alkoi maaliskuussa 2018 kun kulmakarvani katosivat tasaisesti molemmilta puolilta päätä ensin vain puoliksi, eli kulmakarvojen”hännät” hävisivät huomaamatta. Samaan aikaan myös kampaajani kysyi, että olenko huomannut niskakuopassani kolme pientä läikkää hiuksissa? Läikät olivat n. 2 € kolikon kokoisia mutta en todellakaan ollut huomannut niitä paksun tukkani alta. Ei huolehdittu niistä läikistä sen enempää, oli Yön keikka tulossa siskojen kanssa ja kampaaja laittoi hiukset viimeisen päälle valmiiksi bileisiin! En osannut silloin yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa enkä oikeastaan murehtinutkaan niistä. Tiedostin kyllä, että kulmakarvat ovat varmaan lähteneet stressin takia, mutta kulmakynällähän ne sai piirrettyä paikalleen! Viime kesänä kuitenkin kävin kulmakarvojen mikroblading-kestopigmentoinnissa ja olen edelleen tyytyväinen valekulmakarvoihini!

Minulla oli uuden työnantajan alaisuudessa todella pahoja sopeutumisvaikeuksia, jotka yhdessä lapsettomuusoireiden kanssa lopulta johtivat uupumiseen ja masennukseen. Ruoka ei maistunut miltään, mikään ei tuntunut miltään. Terapeutti ehdotti mielialalääkkeitä joita anoppi puolsi. Siskot olivat onneksi toista mieltä. Tajusin itsekin, että kun en ole tyytyväinen elämääni, joko opettelen hyväksymään sen tai teen muutoksia jotta joskus olisi parempia päiviä.

Miettiminen ja miehen kanssa ”keskustelu” erosta kesti sen vuoden verran. Kerroin monesti, että minulla ei ole voimia yrittää enää, minusta tuntuu että jään jostain paitsi, elämme ihan erillisiä elämiä, meillä ei ole yhteistä puhuttavaa tai kiinnostuksen kohteita, meillä ei ole ”oikeaa” avioliittoa. Joskus jopa sanoin niinkin suoraan, että en halua tyytyä tähän elämään… Se kaduttaa, ei kukaan halua kuulla että häneen tai elämään kanssaan ”tyydytään”. Sain vilunväristyksiä jos ajattelinkin seksiä mieheni kanssa koska se toi aina vain mieleen ne turhat yritysajat, sen seksin missä tuijotettiin seinään tai kelloa…

Yritin keksiä muuta ajateltavaa ja katselin MOL.fi-sivuja silloin tällöin etsien uutta työpaikkaa. Löysinkin yhden jossa voisin nähdä itseni ja kävin haastattelussa. Pitkien haastattelujen ja pohdintojen jälkeen minua ei valittu hakemaani pestiin mutta yllättävä tekstiviesti parin kuukauden kuluttua tarjosi vielä parempaa työtä ja ensimmäistä esimiestyötäni! Jännittävää, haastavaa, pelottavaa! Tartuin haasteeseen ja halusin hotellin vastaanoton vuoropäälikkönä oppia kaiken heti. Olin ympäripyöreitä päiviä töissä mutta lopulta olin kuitenkin aika huono. En oppinut niin nopeasti kuin halusin ja huolestuin. Totesin, että en voi olla työssänikään hyvä, kun elämässäni on koko ajan harmaita pilviä, huolia ja murheita.

Vuoden vaihteessa tulin entistä tietoisemmaksi läikikkäästä tukastani ja muusta karvanlähdöstä. Hiusten- ja kaikkien karvojen lähtö kiihtyi ja tukkaa lähti mielestäni poikkeuksellisen paljon joka suihkukerralla. Hiusraja vetäytyi jakauksen kohdasta, toisaalta isoja läikkiä ilmestyi korvien yläpuolelle ja takaraivolle, hiukset harvenivat niin että kallo näkyi melkein joka kohdasta. Kampaajani yritti keksiä että jos kampaamme hiukset tiettyyn kulmaan, kaljuja kohtia ei näy. Asiakaspalvelutyössä haluan näyttää hyvälle yritykseni edustajalle ja hiusten valahtaminen pois paikaltaan respassa kiristi aina hampaita. Ajatukset alkoivat pyöriä entistä enemmän hiuksissa. Näkikö se asiakas läikän? Tämä tukka näyttää ihan kauhealle! Mitähän alaiseni ajattelevat… Huomasin kuluttavani päivittäin todella paljon aikaa negatiivisiin ajatuksiin hiuksistani. Helmikuun ensimmäinen päivä päätinkin marssia kampaajalleni ja pyytää ajamaan kaikki jäljellä olevat haituvat pois. Pyysin, että tekee minulle hienon kaljun! Töissä opettelin käyttämään työasuun kuuluvaa huivia päässä. Kävin kerran sovittelemassa peruukkeja mutta se vain vahvisti tunteen, etten halua sellaista. Ainakaan jokapäiväiseen käyttöön. Vaikka hiusten menetys oli kamalaa, päälimmäisenä oli kuitenkin helpotus. Ei tarvinut enää pohtia kuka näkee läikät!

Kävin myös lääkärillä, jolle kerroin karvojenlähdöstäni. Kulmakarvoja taitaa olla tällä hetkellä

viisi kappaletta. Ripsiä parisenkymmentä. Kaikki muu karvoitus kropasta on jo melko lailla lähtenyt. Sain diagnoosin: Alopecia. Lääkäri kirjoitti minoksidiiliä sisältävää Rogainea ensimmäiseksi hoidoksi ja suositti ihotautilääkärin tapaamista.

Lopulta eroa alettiin valmistella tosissaan. Hankin asunnon kaupungista, valoisan kerrostalokaksion. Ensin asunto oli minulle vain ”mielenrauhan paikka” jonne menin rauhoittumaan tai lepäämään työvuorojen välillä. Huomasin kuitenkin vieväni omia tavaroitani asunnolle aina Corollan takapaksillinen kerrallaan. Mies pakkasi omia tavaroitaan autoon ja vei ne vanhemmilleen, alkoi katsella uutta kotia. Tunnelma oli hetken aikaa sellainen hartaan surullinen, kuin joku olisi kuollut ja sitä kuollutta haikeina muisteltiin… Maalaistalo jää tyhjilleen, puoliksi remontoituna, nyt kun mies on juuri tehnyt asuntokaupat. Meidän perheeseemme kuului meidän kahden lisäksi 3-vuotias maatiaiskissa Vili ja 8-vuotias cockerspanieli Robin. Vili on minun miehelleni hankkimani joululahja. Miehelle, joka vihasi kissoja… Vili onnistui sulattamaan miehen sydämen ja nyt mies ottaa Vilin mukaansa lähtiessään. Minä muutan Robinin kanssa, Robin on minulle alun perin siskoltani kulkeutunut.

Päätin lopettaa kaikki ”ylimääräiset” menoni, kuten Lavis-lavatanssijumpan ohjaukset ja Airbnb-majoittamisen toistaiseksi. Ainakin siihen asti kunnes löydän jonkin tasapainon elämääni. Airbnb-vieraiden vastaanottaminen on aina vain yhtä ihanaa, rakastan sitä!  Nyt siskoni, kuka on opettaja, tarjoutui hoitamaan ainakin ensi kesän Airbnb-varaukset ja niihin liittyvät asiat kuten viestinnän, siivouksen, vastaanoton yms. Voisi kuulemma muuttaa vaikka maalle, jotta olisi aina vieraiden tavoitettavissa niinkuin me mieheni kanssa oltiin. Taas yksi pelastava enkeli elämässäni jotta minä saan keskittyä uuden elämäni etsintään! <3

Tällä hetkellä aloittelen joogaa, lenkkeilyä, meditaatiota sekä kokeilen erilaisia hyvinvointihoitoja. Juuri eilen päättyi kolmen viikon kokeiluni intialaisesta päähieronnasta! Kävin mentaalivalmentajalla. Ostin Senshin-Do-harjoitus-DVDn, mitä ikinä se onkaan.
Tavoitteena on lisätä mielenrauhaa, poistaa stressiä ja… kyllä aina salaisissa haaveissani on palauttaa hiusten kasvu joten tutkimukset jatkuvat! Tulen kirjoittamaan näistä kokeiluista ja oivalluksistani tähän blogiin.

Tervetuloa mukaan uuteen jännittävään seikkailuuni!

Rakkaudella,
Hulda Huoleton

P.s. En oikeasti kirjoita näin pitkästi 😀 Yleensä!