Paluu arkeen, muttei entiseen sellaiseen

On kulunut jo reilu kaksi viikkoa siitä, kun olen viimeksi julkaissut postauksen. Minulla oli tämä kyseinen postaus luonnoksissa jo ennenkuin julkaisin edellisen. Mutta sitten en pystynytkään kirjoittamaan tätä loppuun ja puhtaaksi. En kerta kaikkisesti vaan kyennyt. Minua on nyt parin viikon ajan ahdistanut puhua tai kirjoittaa mistään mieheni infarktiin liittyvästä aiheesta. (tästä pääset koko tarinan alkuun)

Olimme sukuloimassa Keski-Suomessa toissa viikolla, kun lounaspöydässä keskustelimme meidän tämän hetken tilanteesta ihan normaaliin tapaan. Silloin minulle iski ahdistus. En muista millon viimeksi minua olisi ahdistanut aiheesta puhuminen, ehkä joskus joulukuussa viimeksi? Minun oli pakko poistua pöydästä ollakseni kuulematta tai puhumatta asiasta. 

Toinen paha paikka oli nyt, kun viikko sitten maanantaina oli kuopuksemme ensimmäinen syntymäpäivä. Olin jo aiemmin ajatellut, että tuo päivä tulee olemaan minulle henkisesti raskas. Kuopuksemme syntymä tavallaan aloitti meidän elämän uuden aikakauden, ei pelkästään se, että meistä tuli toivomamme nelihenkinen perhe vaan se, että kuopuksen syntymän jälkeen emme ole viettäneet meille tuttua ja normaalia arkea kuin tasan neljä päivää. Mieheni  nimittäin jäi isyyslomalle heti kuopuksen synnyttyä, jonka jälkeen hän oli kaksi vuoroa (=vuorokautta) töissä, jonka jälkeen hän meni kuudeksi viikoksi pelastussukeltajakurssille. Ja sen jälkeen hän saikin pikkuaivoinfarktin ja basilaaritromboosin…

Myös se, että kuopuksen syntymäpäivä oli meidän kolmas hääpäivämme, oli tunteita herättävää. Tämä hääpäivähän olisi voinut olla ensimmäinen jonka olisin joutunut viettämään yksin jos mieheni ei olisi lukeutunut niihin kymmeeneen prosenttiin ketkä selviävät pikkuaivoinfarktista hengissä…Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että  hän on elossa ja todella hyvävointinen!

Touhusimme serkkuni kanssa kuopuksen syntymäpäiväjuhlia ja mieheni joutui lähtemään verikokeisiin aamulla. Silloin purskahdin itkuun. Paineissani ajattelin kuinka inhottavalta tuntuu, että tälläisenä ihanana onnen päivänä, kun kuopuksemme täyttää vuoden ja meillä on kolmas hääpäivä, pitää sen perkuleen infarktin  taas muistuttaa olemassaolollaan, ihan kuin se ei jo muutenkin olisi päivittäin mielessä…Mutta pakko mikä pakko, verikoikeissa on hänen on ravattava vähintään kerran kuukauteen. (Myöhemmin toisessa postauksessa kerron, miksi hänen oli pakko juuri tuona päivänä käydä labrassa)

Nyt aion vaihtaa suunnitelmaa ja kirjoittaa vain kotiinpaluun jälkeisistä tunnelmista, enkä enää niin yksityiskohtaisesti päivä tai hetki kerrallaan, vaan lähinnä tilanteista ja niiden nostamista tunteista. Niin pääsen nopeammin tähän päivään ja saan käsiteltyä kirjoittamisen muodossa tämän nykyhetken tunnelmia…

Palataan kuitenkin nyt vielä hetkeksi lokakuun loppuun, koska olin siitä ehtinyt jo kirjoittaa:

Kotona mieheni vointi alkoi yllättävänkin nopeasti kohentua. Hän pystyi olemaan jo pitkiä aikoja jalkeilla ja tekemään normaaleja asioita. Päiviämme rytmitti mm. käynnit labrassa, joissa alkuun oli käytävä joka kolmas päivä. Mieheni oli ajokiellossa (eikä tuolloin muutenkaan olisi pystynyt ajamaan autoa), joten toimin hänen kuskinaan. Meidän oli siis aina pakattava lapset mukaan, kun menimme päiväsaikaan labraan. Joskus odotin lasten kanssa autossa parkkipaikalla, toisinaan menimme koko perhe näytteenottokeskuksen aulaan odottelemaan. Joskus taas menin lasten kanssa leikkipuistoon verikokeidenoton ajaksi.

Muutama päivä kotiutumisemme jälkeen mieheni kysyi voisiko muutama hänen ystävänsä tulla meille kylään. Minua ahdisti nähdä muita ihmisiä, siis heitä keitä en ollut vielä infarktin jälkeen nähnyt. Oli jo tarpeeksi tekemistä siinä, että sain pidettyä itseni ylipäätään kasassa ja lapsianikin ajatellen en ollut vielä valmis puhumaan tapahtuneesta ihmisille ketkä tapaisivat miestäni nyt ensimmäisen kerran. Päädyimme siihen, että mieheni tapasi ystävänsä meidän pihalla, ja samalla hän pääsi pitkästä aikaa raittiiseen ulkoilmaan. Näin jatkui hetken aikaa (että mieheni tapasi ystäviään muualla kuin meidän kotonamme), koska en ollut valmis tapaamaan yhteisiä ystäviämme taikka ihan omianikaan. Ajattelin silloin myöskin etten halua esikoisemme jatkuvasti näkevän, että minä itken ja olen surullinen, koska hän oli sitä ihan tarpeeksi jo nähnyt edellisten viikkojen aikana….

Hieman reilu viikko kotiutumisen jälkeen meidän oli palattava arkeen. Arki kuitenkin merkitsi nyt meille aivan erilaista arkea mitä olimme aiemmin tottuneet elämään, vaikka se toki sisälsikin paljon entisen arjen palasia. Yksi niistä vanhoista palasista oli se, että me pidimme esikoisen kanssa taaperojumppaa. Ensimmäinen taaperojumppakerta tuntui todella kummalliselta, tilanne oli samanlainen kuin aina ennekin, mutta oma elämämme oli muuttunut. Päätin, että kerron jumppareille tilanteestamme. Ennenkaikkea siksi, että jos jotain akuuttia tapahtuisi he ymmärtäisivät nopean lähtömme tai poissaolomme…

Neuvolan terveydenhoitajamme (josta olen kertonut tässä postauksessa) oli paljon yhteydessä meihin ja hän järjesti meille lapsiperheideiden kotiapua. Hän hoiti minulle myös ajan, että saan kriisiapua. Pääsinkin viikko paluumme jälkeen keskutelemaan ammattiauttajan kanssa kaikesta mitä olin kokenut. Meille tuli kotiavusta eräs nainen hoitamaan lapsiamme yhdessä mieheni kanssa. Muistan vielä elävästi kuinka hirvittävältä minusta tuntui ”jättää” lapset ja mieheni kotiin ilman, että minä tai joku läheiseni oli paikalla. Kerroin ammattiauttajallekin (en muista hänen tittelijään), että pahimmalta tuntui silloin, kun olin erossa miehestäni. Ajattelin, että hänelle käy mitä tahansa hetkenä minä hyvänsä. Eli hirveintä oli olla fyysisesti erossa miehestäni, koska silloin en voinut tietää reaaliaikaisesti minkälainen vointi hänellä on. Olin tuolloin vielä täysin ns.hälytystilassa. Minä toimin ja tein normaalisti, mutta mieleni kokoajan ”turvasi selustaa” ja tuntui kuin palomiehen tavoin olisin valmiiina hälytyksen soidessa, jokaikinen sekunti. Kävin kyseisen ammattilaisen luona muutaman kerran, mutta sitten päädyimme yhdessä siihen ettei minulla ole enää tarvetta käydä hänen luonaan. 

Pikkuhiljaa infarktista kertominen ja sen kertaaminen alkoi olla tuttua. Ja sen tekikin jo ihan mielellään. Ystävämme alkoivat kyläilemään luonamme kukin vuorollaan. Olemme vitsailleet mieheni kanssa, että kotimme ovet ovat kuin saluunan ovet mistä ramppaa porukkaa sisään ja ulos. Ystävien näkeminen ja asioiden kertaaminen teki hyvää ja tuntui ihan terapialta sekin. 

 Muutama viikko kotiutumisen jälkeen eräs ystäväni palasi kolmen kuukauden Aasian reissultaan takaisin Suomeen. Lähdimme kävelylenkille, jotta saisimme jutella kaikessa rauhassa. Olin sairaalajakson aikana eräänä yönä laittanut viestiä (kuten tässä postauksessa kerroinkin jo) tälle samalle ystävälleni, että tuntuu niin epäreilulta kun mieheni sai infarktin ja hän on hilkulla kuolla. Nyt lenkillä kerron tälle ystävälleni, että olin hokannut erään asian. Olen Haloo Helsinki- bändin suuri fani ja kuuntelin tuolloikin paljon heidän musiikkiaan. Heidän Terveisin mä- biisissä lauletaan: ”Mä en ajattele, että miksi pahuus just muhun kohdistettiin. Koska muuten se ois lentäny kuitenkin jonkun toisen kotiin.”. Näiden sanojen ja oman pohdiskeluni kautta olin tajunnut sen, etten halua ajatella että oli epäreilua, kun mieheni sairastui vakavasti. Koska en todellakaan toivoisi edes pahimman viholliseni kokevan jotain yhtä kamalaa mitä meidän perhe oli joutunut kokemaan….Ajattelen, että maailmassa nyt vaan on tietty määrä pahaa ja se jakaantuu miten jakaantuu minne sattuu. Eikä todellakaan katso aikaa tai paikkaa taikka hyviä tai pahoja tekoja… 

 

(Kuva otettu isänpäivänä 2017)

 

Ulkopuolisten silmiin elämämme varmasti näytti pikkuhiljaa palaavan uomiinsa, mutta oikeastihan tilanne ei ollut niin yksinkertainen ja/tai helppo. Tottakai itsemme ja varsinkin lastemme takia teimme tuttuja mukavia juttuja ja mieheni voinnin kohetessa elimme niinkuin olimme tottuneet elämään. Kävimme paljon ulkona ja puuhasimme muutenkin paljon yhdessä. Halusimme elää elämää, josta nautimme. Ja olihan meille taas ”näytetty”, että minä hetkenä voi sattua mitä tahansa, joten hetkessä elämisen taito oli hyvin mielessä. Pinnan alla kuintekin olimme molemmat tai ainakin minä vielä useamman kuukauden ”hälytystilassa”. Nyt kun tänään mietin tuota aikaa. En muista infarktin jälkeen lokakuusta tai marraskuusta käytännössä kuin muutaman yksittäisen hetken. Joskus joulukuussa vasta havahduin siihen, olenko esimerkiksi ollenkaan pysähtynyt kunnolla leikkimään lasteni kanssa. Vastuullani oli mieheni kuskaamiset jokapaikkaan, lapsista huolehtiminen ja päävastuu arjenpyörittämisestä. Mieheni pystyi tekemään tiestysti kokoajan enemmän ja enmmän kotitöitä, mutta kuitenkin päävastuu kaikesta oli minun harteillanivähintään vuoden 2017 loppuun asti.