Rakastamme toisiamme täällä enemmän

Hagostama doise armour in him and thus the oshaughnessy.

Olin unohtanut ettei puhelimeni ymmärrä puhumaani suomea muistiinpanoiksi.
Olin sanonut; Rakastamme tässä asunnossa toisimme enemmän.
Ja sitten huusin jotakin ”woooo-u”, sillä pullataikina kohosi yli reunojen.

”Tuli kaunis taikina.”
”Kaunis?”
”Joo. Annoin rasvan jälkeen vaivaantua 10 minuuttia ja se muuttui erilaiseksi. Kauniiksi.
Tuleekohan niistä yhtä hyviä kuin silloin kerran.” Viittasin kertaan johon hän aina vertasi.
”Mitä niille teit kun ne oli niin hyviä.”
Se oli ystävänpäivä monta vuotta sitten. Kun hän vielä asui erään omakotitalon piharakennuksessa jota kutsui ”mökiksi”, hakkasi halkoja pihalla takkaa varten flanellipaidassa kuin mikäkin metsuri. ”Leivoin ne rakkaudella”, r-sanan lausuin liioitellen. Olin leiponut rakastuneena.
”No leivo rakkaudella yhä!” Sitähän minulla on koko ajan enenevissä määrin.

Tilaa

Meillä on kolme huonetta ja keittiö.

On olohuone, yllättäen, makuuhuoneemme ja hänen huoneensa. Se jossa on kitaroita, tietokone ja se minusta kamalan ruma pelituoli. Se huone oli näytössä sisustettu lastenhuoneeksi. Pieni matto, pinnasänky ja puhtoisia pehmoleluja. Varmaankin henkeselihousut pienessä hengarissa.

”Missä on sinun huonesi?” joku kysyi. Varmaankin äiti, koska sitähän äidit tekevät. Huolehtivat vieläkin omistaan, varmistavat vähintäänkin että kaikki on tasavertaista.

En tarvitse omaa huonetta. En sano etteikö sellainen olisi kertakaikkisen kivaa. Siellä olisi samettinen simpukkatuoli tai jopa sellainen pieni hurmaava samettisohva jossa kenties on vaikea lekotella, mutta josta vieraat sanovat ”ihana”! Roosanvärinen, tummanvihreä tai kullankeltainen. Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Hyllyillä, ikkunalaudalla (tottakai siellä olisi ikkunalauta, leveä jolla voi istua vaikkei koko talossa muuten olisi), lattioilla pinoina, kierreportaita kaikkiin niihin elämiin joita en ilman tarinoita ehdi elää. Tauluja, postikortteja, kuivahtaneita kukkia, koska kastelen ”huomenna”. Ei koskaan suklaata tai karkkia jemmassa, koska ne syötäisiin aina matkalla talteen. Valo joka tulee sisään kuin olisi ainainen elokuu.

Mutta oikeasti, kyse on tilasta, ei ensisijaisesti tarkkaan määritellyistä seinistä. Hengitän jo paremmin kuin se (saamarin ruma) tuoli ei ole ensimmäisenä tervehtimässä minua.

Viimeisin pelastettu tuoli.

Tuoli

Rakastan tuoleja. Punaisia, valkoisia, ruskeita, vihreitä. Puisia, kankaisia, metallisia. Mutta en koskaan sitä tekonahkaista jossa on varmasti parempi istua, kuin siinä valkoisessa muumipappa tuoli muistuttavassa, mutta jonka näin ensimmäisenä kun saavuin kotiin.

En mahtanut mitään sille ärtymyksen tunteelle joka kadvoi päivästä toiseen, siitä alkaen kun tuoli oli ilmestynyt kotiin eräs päivä vaikka olin sanonut, etten halua. Ajattelen, että koti on molempien koti, mutta se oli liikaa. Halusin kotiin tullessa tuntea iloa. Mustasta tuolista tuli kateuden kohde sekä epäesteettisin asia mikä oli olemassa (jotenkin tuntuu, että monella pariskunnalla käy niin, että toisella on the tuoli jota vihataan, isälläni se oli nahkainen joka myös vain ilmestyi kotiin ja jonka käsinojasta rapsuttelin palasia). Kateuden siksi, että ”tuo tuossa ehti jo ottaa päiväunet ja keittää kahvin, on jo omassa maailmassaan, plokkaa kaiken ympäriltään, minä vasta oleudun itsekseni”. Siinä hän istui tuolinsa syleilyssä tyytyväisenä ”tilasinpas” ajatuksella. Minä haaveilin laitoksen heittämisestä alas parvekkeelta, rovioista ja viiltelystä.

Ylipäätänsä on tärkeää miltä kotiintulo tuntuu ja näyttää. Että kaikista paikoista eteinen ja näkymä ensimmäisellä kynnykseltä, on mukava. Vaikka nurkan takana olisi pyykkivuori tai kaappi pursuilisi kuin piirretyissä. Siinä on samaa maagisuutta kuin, että kotoa lähtiessä katsahtaa peiliin ja näyttää ”ihan hyvältä”. Tunne kestää koko päivän, vaikka ripsarit rapisevat ja tukka litistyy. Jos taas aamulla lähtee erään linnun takamuksena, se tunne ei poistu koko päivänä.

Siksi oli nytkin aika käynnistää jämähtänyt sisustusprojekti eteisestä. Ja siitä minne ensimmäisenä ampuu eli vessaan. Kun astui jäätävässä hädässä yhtä aikaa hikisenä, kylmänä, nälkäisenä, heti toisesta kotini ovesta etuoven jälkeen takki päällä ja pipo valuen, näki nurkassa pienen surkean laatikoston, vinksin vonksin suksia ja nipun kenkiä (omiani). Matto luisti kenkien alla ja peili nojasi seinään.

Se laatikosto oli palvellut minua vuosia, paljon sanottu neliöpyöräiseltä halpakärryltä. Mutta se oli liian matala ja siksi parka. Joku pelasti sen kun ilmaiseksi sai. Löysin Torista tuplasti korkeamman hyllyn jonne piilottaa tavarat, jopa suksien pussin, hankin kolmen vuoden takaisen First Aid Kitin keikkajulisteelle kehykset ja kävin tauluteippejä. Nostin siskokset ja peilin seinälle, tuin hyllyn kanannmunankennonsuikaleella, kun se keikkui lattian kaadon vuoksi ja työnsin maton aivan allaskaapin reunaan, pois ulkokenkien tieltä  kun käy ennen lähtöä tarkistamassa onko kaikki ok. Heti tuli parempi olo. Tänne vielä yksi tai kaksi julistetta, jokin viherkasvi, ehkä uudet käsipyyhkeet ja huonetuoksu. Tervetuloa kotiin voin ajatella istuutuessani.

Seuraavaksi hankin vielä keittiön maton, niin näkymä kotiovelta alkaa olla jo seesteinen ja mukava.

Harhauduin aiheesta

Me molemmat tarvitsemme tilaa. Hän huoneen jossa laulaa ja pelata, minne saa laittaa tuolinsa. Minä piirtelen omaa tilaani milloin ruokapöydän äärestä, milloin makuuhuoneesta. Voin olla vaatehuoneen tai keittiön lattialla jos sellainen hetki tulee. Tekemiseni ja luovuuden tuottamiseni on kuin vanha puhelin jota pidetään korkealla etsien kenttää, hänen uudenaikainen purkkiviritys joka toimii aina aseteltuna.

Vaikka saman katon alla olisi kuinka rakas ja tärkeä, pullanarvoinen, ihminen, tuntuu että minuus tarvitsee merkittävästi elintilaa. Se että tiedän hänen olevan tuolla, mutta ei kuitenkaan vieressä, on oleellista että tämä juttu toimii. Ja se kuinka kodin reitit toimivat, onko vessa lähellä, onko sama tila olohuone, pelitila, ruokailutila, on merkitystä. Kahden kerroksen väkeä on mahdollisuus olla kuin yksinään. Muttei kuitenkaan ilman toista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *