Sinne missä farmarit eivät purista

Mikko Alatalo taisi sanoa kyllä ”farkut” eikä farmarit.

Jo aikaa ennen koronaa, koska nykyään lähtitermistöömme on aktiivisesti ilmaantunut tietty ”era” joka vertautuu käytössä ennen sotia, sotien aikaan, sotien jälkeen, meille on muotoutunut äidin kanssa tapa kokea kesäisin joku Suomen kaupunki.

Se alkoi kenties Raaseporista ja Fiskarsista jonne palasimme vielä samana kesänä uudelleen vierailemaan Mustion linnassa ja yöpymään Patruunan majatalossa. Fiskars oli vihreä ja vuokrasimme ensimmäisellä reissulla polkypyörät.

Yhtenä kesänä kävimme Naantalissa. Edullisten majoituskokeiluiden kynnys on hieman noussut vuosi vuodelta, kun olemme todenneet mistä olemme löytyneet. Naantalissa meitä vielä nauratti, kun astelimme hakemaan kiiltävästä kylpylästä avaimen tien toiselle puolelle kaikuvaan kämppätilaan. Tarkoitus on kuitenkin aina ollut ennemmin kokea kaupunki. Mieleen ovat jääneet birgittalaiset, aurinkoinen ilma, puoti jossa oli pitsisiä kenkiä, kirsikkapiiras erään kahvilan kuistilla, Pusupolku ja salainen laituri jolla lekotella. Tuskin se paikallisille niin salainen tosin oli.

Joku vuosi kävimme Porvoossa. Kesänä jolloin oli ihan ok pitää legginsejä ja shortseja, minullakin oli harmaat joiden alla sukkahousukankaasta legsut. Ja mintunvihreä neuletakki. Retkestä on jäänyht myös mieleen äidille noussut kova kuume. Jotkut vierailut ovat jääneet ensivisiiteiksi seuraavia varten, kuten Porvoo sekä jokin vuosi sitten pikapyrähdetty Loviisa. Minulla on tunne, ettei Loviisa ole vielä tässä.

Kun asuin vielä Mikkelissä, teimme lähialueelle tutkimusajelun. Vierailimme Heikkilän yrttitilalla, Vanhan Kilkkilän taidenäyttelyssä jonka yhteydessä joimme kakkukahvit suuressa tuvassa, kesälomareissut tuppaavat olemaan niitä joihin liittyy aina leivoksia, ja ajoimme Rapion Myllylle kesäteatteriin. Savonlinnassa kävimme parina edellisenä kesänä ja tuliaisena tuotu Lone Deer Laredon levy soi tuon kaupungin soundtrackina. Moni kaupunki hengittää talvisin vaivalloisesti, mutta saa kesäisin vähän väriä poskilleen.

Tänä kesänä kävimme Lappeenrannassa, Sorjosen nordic noirissa, ensimmäisenä päivänä satoi kun Gotham cityssä, ja vetylihapiirakoiden kaupungissa. Mutta se mikä nyt läikähtelee mielessä, oli matka tänne kotisuomeen eli Pohjois-Karjalaan. Normaalisti vitostietä niittäneenä pikkuiset mutkittelevat reitit houkuttelevat, kun ei ole kiire. Ei ole kahta ja puolta päivää aikaa ehtiä kaikki ja kohta on pimeää, maanantaina työpäivä ja pitääkö pysähtyä pikapissille.

Ajoimme Lappeenrannasta aivan lähelle Suomen ja Venäjän rajaa, Parikkalan patsaspuistoon jossa sadat joogapatsaat sammaloituvat lootusasennoissaan ja ylöspäinkatsovissakoirissaan. Patsaspuiston polku lähtee levikkeen kyljestä ja kiertää käsinvalettujen askellaattojen kiemurtelemana. Alkoi ukkostaa, taivas välähteli ja ääni, kuin joku olisi taitellut suurta paukahtelevaa pressua joka jäi tämän kesän festareilta käyttämättä. Söimme höyrylihapiirakoita kahdella nakilla vesisateessa, mutta suojassa. Vesi tuli suoraan maata kohti ja asfaltti tuoksui hyvältä, sateiselta.

Parikkalan jälkeen ajoimme Punkaharjun harjumaisemaan, kävimme hotelli Punkaharjun vaaleanpunaisen talon pihassa pyörähtämässä ja jaloittelimme hieman. Järvimaisema avautui molemmin puolin harjua, toisella puolella ukkosen tummana, toisella puolella vaaleanpana. Veden pinta näytti kuin joku olisi nyppinyt voita ja vehnäjauhoja pieniksi liikkuviksi huipuiksi.

Ja se aurinko. Välillä satoi, välillä siitä ei ollut tietoakaan. Aika hävisi, kun hämärän jälkeen näytti, että joku laittoi taas päivän päälle. Tiet alkoivat mutkitella, nousta ja laskea. Äiti pyyti useamman kerran varomaan auton niveliä ja välttämään kuoppia. ”Tässä olisi kuusikymmentä.”

Ja sitten vielä Savonrannantie. Yhä vain mutkaisempi ja välillä sivulla aukesi vaaramaisema. Lehtimetsää, ei kuivaa käkkyrää. Tällä tavalla kotiin on hyvä tulla.Vähitellen, kun valo tulee viistosti vasemmalta läpi mesiangervojen ja rentun ruusujen. Pysähdyi ottamaan tämän kuvan ja pieniä sormenpäänkokoisia sammakoita hyppi auton vierellä. Ainoa miinus mitä keksin, oli se että Helsingin tuulissa ei ole maitolaiturien kyljissä vaanivia itikoita.

Pohjois-Karjala, täällä ollaan. Mekkoihmisellä tosin farkut eivät purista juuri missään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *