Lumiterapiaa
Terapia. Siinä sana johon liittyy oletuksien rakentamia mielikuvia. Niissä köllötellään divaanosohvalla puimassa lapsuutta ja ahdistuksia ”kallonkutistajan” istuessa lähettyvillä jalka ristittynä toisen päälle. Hänen silmälasina tahtovat valua.
Harvinaista tosin ettei tuntisi ketään joka on käynyt terapiassa, oikeastaan tuntuu, että on vähän out, sulkeutunut tai jäänyt paitsi jos ei voi käyttää fbook-kuvassaan ”minäkin olen käynyt”.
Tosin itsensä hoitamisessa ei pidäkään olla mitään joka huutaa ”tämä henkilö ei pärjää elämisessä”.
Terapia sanana aiheuttaa vain samaa kaikua kuin sana masennus. Mielikuvat ovat jo valmiina, vaikka masennuksellakin on tasoja ja ulottuvuuksia. Jos joku kertoo olevansa masentunut, se tuntuu liioittelulta ja marttyyrimaiselta. Eihän masentunut sitä itse kerrotaan jälkeenpäin. Tai sitten sen kertoo joku muu. ”Kun silläkin on sitä masennusta.”
Matalamielinen, meilläpäin sanottiin. Melankoliaan taipuvainen, sellaiseen joka hidastaa arjen.
Mieli..
..on monimutkaisuuksien summa. Masennus jollakin tasolla kuuluu sen lokeroihin. Samoin terapian tarve. Ne eivät välttämättä ole suoraan toistensa jatkoa.
Masennus ja terapia tuntuvat olevan samaan aikaan niin laajoja termejä, että tarvitsisimme niille lisämääritteitä. Vaikka sekin on mahdotonta. Että tässä on sanasto, valitse mihin näistä kuulut.
Vaikka tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme myös itseämme. Ajatella vaikka terapeuttisuutta. Sitä että jokainen tarvitsee jotakin mikä on terapeuttista, rauhoittavaa, hoitavaa. Jotakin missä mieli samalla lepää ja toimii aktiivisena. Aika katoaa, muuttuu merkityksettömästi. Lapsena upposin barbieleikkeihin. Miniatyyrisiin kattiloihin, korkokenkiin ja hiusharjoihin. Niin kauaksi aikaa selkä kyyryyn, että ovelle koputeltiin. Kuka katoaa tietokoneeseen, kuka kitaran kieliin. Joku mahjonggiin tai sukkapuikkoihin. Mieli pääsee tilaan jossa vapautuu ”pitää, mitä teen, ahdistaa” -tilasta.
Metsäterapiaa, kirjallisuusterapiaa (tästä kerron toiste enemmän) ja rosenterapiaa. Hoitoa. Väsymys, ärtynys ja ahdistus ovat merkkejä siitä, ettei ole saanut hoivaa.
Kaikkea terapeuttista ei tarvitse luoda tuotteeksi ilman että sen henkilökohtaista toimivuutta voi hyödyntää. Itse ainakin tarvitsen lunta jolla on minuun terapeuttisia vaikutuksia. Valo, kimallus jota ei voi kerätä taskuihin, auttaa keskittymään hetkeen. Lumen ääni on ihana, narskuminen. Kauniit valkokuorrutteiset puut. Pyöreät muodot. Hymyilyttää. Lumienkeliin pysähtyminen ja hiutaleiden äänetön leijaileminen. Että jokin voi liikkua niin hiljaa.
Tuntuu, että heti mieli on kirkkaampi ja jaksaa taas isompia askelia. Päivätkin alkavat taas ottaa yötä kiinni. Joku sanoikin kerran, että jouluhan on kevään ensimmäinen juhla koska pimein päivä on taittunut jo taakse.
Mikä sinulle on terapeuttista?