Saara Turusen Sivuhenkilö

(Jos haluat lukea vain mitä mieltä kirjasta olin, jätä kursivoidut lukematta. Jos haluat tietää mitä fiiliksiä lukemisen aikana tuli, tarkastele myös oikealle kenollee menevät tekstit. Ne ovat siinä samassa asennossa kuin itse olen aina valokuvissa.)

Kuulen mielessäni miltä kahvin lorina kuulostaa matkalla pannun nokasta kupin pohjalle. Romaanissa Sivuhenkilö juodaan kahvia tämän tästä, kuppitolkulla ja litrakaupalla. Koen aina iloa ja selittämätöntä mielihyvää, kun asiat toistuvat tekstissä tavalla, että löydän niistä merkityksiä ja mielikuvia. Vihreä patja, viherkasvit, pyöräily. Ainoastaan sotakirjallisuuden mainitseminen useaan kertaan ärsyttää vähän. En edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että sen toistumisen huomaa, mutta se ei lukijana anna merkityksiä vaan muistutuksen siitä, kuinka usein törmäämme kangistuneisiin kaavoihin ja miesten pystyttämään kaanoniin, jonka perässä on piste, että asiat nyt vain ovat näin. Piste.

Saara Turusen Sivuhenkilön lukemista olin siirtänyt jo tovin, tietoisesti. Olin kuullut siitä paljon ylistävää sekä kuunnellut Turusta kirjamessuilla (en kirjallisuusmessuilla kuten päivänä eräänä mainitsin) parissakin ohjelmavälissä. Klikkasin sen virtuaalisen kirjahyllyyni äänikirjapalvelussa, mutta ajattelin, että se on kirja, jonka tahtoisin lukea fyysisenä kirjana. Olikin ihana yllätys, että joulupukki oli paketoinut sen kuusen alle ja kirja oikein natisi uutuuttaan, kun availin varovasti sen ensimmäisiä sivuja ja varoin vielä toistaiseksi olla koskematta suklaanrasvaisilla näpeilläni. Teoksella oli normaalia enemmän odotuksia, vaikken oikeastaan millään tavalla tiennyt mitä siinä tapahtuu. Paitsi että sillä on liitoskohtia Turusen omaan elämään. Luotin vain, että se on hyvä.

Lyhyesti ja tiiviisti takakannessa esitellään seuraavasti. Sivuhenkilö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään. Turusen esikoisen ilmestyminen ja sen tuoma kritiikki ja palkitseminen ovat olleet Sivuhenkilön synnyssä merkittäviä.

Alussa kirja ei herätä kauheasti tunteita. Jään odottamaan mistä kaikki kehuva puhe tulee. Tiedän joskus analysoivan lukijan katkaisimen jäävän päälle, jolloin se voi puhtaasti olla haittana lukemiselle. Sivuhenkilön teksti on arkista, selkeää ja helposti luettavaa, joten vaivaton eteneminen auttoi karistamaan ennakko-odotukset sohvatyynyjen väliin ja vajota niiden lomaan itsekin. Sivuhenkilö tuntui sopivan kikkailemattomalta, draamattomalta ja läsnäolevalta hetkeen. Kiitos, juuri tällaista kaipasin nyt.

Kuuntelen kirjaa myös äänikirjana, sillä se viihdyttää helppoudessaan ja loman jälkeiset ensimmäiset työpäivät eivät vedä puoleensa vaan haluaisin jäädä kotiin lukemaan. Arkeen palaamista helpottaa työmatkalukeminen korvin. Ainoa hankaluus on etsiä aina kohta missä on menossa edellisen kuuntelun tai lukemisen jälkeen. Äänikirjan lukija on yhtä aikaa neutraali tarinan välittäjä, kuten kuuluukin, että naiivin ja lapsekkaan kuuloinen ääneltään. Se sopii kirjaan, sillä kaikista ennakko-odotuksista ja -tiedoista johtuen on väistämätöntä, että ajattelen tekstin kirjailijan omakohtaisuuden kautta. Lukija vie tarinaa pois Turusesta, jonka äänen olen kuullut kirjamessuilla, ja antaa tekstiin tilaa tulkita sitä itse, ei ottaa tekstiä vain totuutena joka tapahtui. Naiivius sopii myös, sillä jotenkin kirjan päähenkilö, nimeämätön kirjailija, on paikoin lapsellinen, flegmaattinen kiukuttelija kämppänsä seinien sisällä.

Puolen välin jälkeen alkoi analysoiva ja pohdiskeleva lukija herätä horroksestaan. En taida tykätä päähenkilöstä. Miksi hän yhtä aikaa Ikea kassiaan raahatessa tuntuu arvostelevan ja samalla osoittaa kuuluvansa johonkin normiin. Päähenkilö tuntuu lapselliselta syödessään vain nuudeleita ja tekstin paikoin luettelomaiset tapahtumien kuvaukset sekä kertojan pohdinta korostavat naiiviutta. ”..jalassa valkoiset sukat, joissa ei ole saumoja, nekin ovat sairaalan omaisuutta.” Oliko huomio yllättävä, että sairaalavaatteisiin pukeutunut henkilö käyttää myös sairaalan sukkia. ”Hänelle kaikki on sillä tavalla monimutkaista, niin kuin elämä on.”

Alan vähitellen kuitenkin ymmärtää ja pitää tyylistä, jolla päähenkilö on kuvattu. En ehkä vieläkään erityisesti pidä hänestä, mutta sentään hahmossa on jotakin. Ajatukset muistuttavat omia päiväkirjamerkintöjä, joita ei ole tarkoitettu kenenkään toisen luettavaksi. Ne saavat olla viimeistelemättömiä, harkitsemattomia ja sensuroimattomia ja epätieteellisesti viitattuja semmoiseen ja sellaiseen. ”Unessa muutun apinaksi, sellaiseksi karvaiseksi turilaaksi, joka asuu lumisessa maisemassa ja lämmittelee kuumassa lähteessä.”

Käyn kesken kirjan lukemassa myös arvosteluja ja mietteitä kirjasta ja ajaudun Turusen omiin blogiteksteihin joissa hän avaa, että esimerkiksi pyöräilyllä on ollut merkitystä kirjassa. Se ei ole vain itsenäisen kaupunkilaisnaisen kulkuväline, joilla voi siirtyä sukuloimaan ja juhliin, kuljettaa kukkapuskia ja mattoja, vaan se kertoo myös naisen vapaudesta nousta pyörän selkään. Tätäkään ei aikoinaan, yllättäen, voinut tehdä kuin miehet. Pidän siitä, että kirjoittaja voi kerätä tietoisesti elementtejä tekstiinsä ja kertoa niitä auki. Vaikka on olemassa niitä tekstejä joihin selittäminen ei sovi, joskus on vain ihanaa kuulla mitä kirjailija ajatteli.

Pidin Turusen kielestä, käytän jälleen sanaa helppous. Mutta siinä on myös miellyttävän yllättäviä sanavalintoja sekä siellä täällä tyylillisiä vaihtoja, jotka sopivat tekstiin turhia yrittämättä olla erilaisia. Koska teksti itsessään on nopeasti luettavaa, erilaiset pätkät virkistävät. Edellisen kirjan minkä luin, oli ollut niin äärettömän kaunista mutta monisäikeistä tekstiä, että se alkoi käydä vähitellen jopa raskaaksi. ”Äitini on yhä paikalla ja pettymys läikähtää sisälläni.” Yleensä ilo läikähtää.

Tuntuu kamalalta, että pettyy omaan äitiinsä, ikään kuin päähenkilö olisi yhä lapsi ja ihmettelee, että äiti on välillä kyllästynyt ehkä siihen, että aikuiseksi kasvanut lapsi syö yhä niitä nuudeleita (tästä nuudelista on tullut kompastuskivi ja punakynä soisi jos sellaista koskaan kirjaani voisin laskea. Minullahan ei lähtökohtaisesti ole mitään nuudeleita vastaan, onhan se Joen pieleen mennyt nuudelimainos yksi hauskimmista Frendien kohtauksista, niin ainakin ajattelen, sillä olen katsonut noin kaksi kokonaista jaksoa Frendejä, tai ainakin sen jossa Phoebe ottaa äitinsä muistoksi tatuoinnin liljan kukasta, mutta pakenee tatuoijan tuolista pelkkä sininen piste solisluullaan väittäen, että se on kuin maapallo kaukaa sieltä pilven reunalta katsottuna jossa äiti on ja olen ymmärtänyt, että nuudeleissa on tärkeää käyttää koko pussilliset mausteita, paitsi katkarapunuudeleissa chiliä ja että keitinvesi siten kaikkine makuineen ovat osa mmmm….noodlesouppia, tarkoitan souppia). Niin että onkohan ärsyyntyminen omaan äitiin siinä, ettei ymmärrä vanhempienkin olevan lopulta ihmisiä vai siinä että vaikka kyseenalaistaa perheellisenä olon tärkeyttä, silti miettii onko epäonnistunut. Pohdiskelun lomassa googlettelin Turusta tarkastaakseni oliko hänellä palkinnon saatuaan oikeasti kultaraitainen musta mekko. Ja toivoin ettei vihreä patja ja koukku tyhjässä huoneessa ole totta.

”Pyyhin pölyt palmun lehviltä. Etsin mikrokuituliinan ja käsittelen pinnat nihkeällä. Imuroin epäonnistumisen, annostelen pesupulverin, lisään huuhteluaineen ja niin rypyt siliävät, pahat ajatukset pesiytyvät pois.” Peseminen ja siivoaminen on puhdistautumista mielellisesti, ajatusten järjestelyä ja turhan heittämistä, vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että roskat viedään jätesäiliöön ja imuroi soi kolistellen kurkkuunsa eteisen pikkukiviä. Sivuhenkilö kertoo ehkä taiteilijuudesta, mutta myös siitä ihmettelystä mikä on normaalia, onko se puoliso ja lapset tai kallis sohva ja tahtooko itse sitä normaaliutta vai jotakin muuta. Ja kuka sen normaaliuden on luonut ja pitäisikö kaikkea sitä haluta, että kuuluu johonkin vai haluaako sitä sittenkin, mutta mikä siinä pistää silti vastaan. Voisi sanoa, että Sivuhenkilön kirjailija on tämän päivän paikkaansa etsivä nuori nainen jonka lopussa ei ole ainoastaan päämäärää täyttävää vastausta jonka jälkeen ei ole mitään.

Siivoamisessa on jotakin mikä opetetaan kotona. ”Paskalla ei ole hampaita”, sanoi äidin mummo kuulemma ja jos jotakin ei tehty kunnolla, se tehtiin uudelleen. Vihasin siivouspäiviä, niitä tympäiseviä tunteja, kun nostelin kaapin päältä posliinikasvoiset koristenuket, pyyhin kuivalla mankan päältä pölyt, imuroin ja luuttusin. ”Ota vielä toinen kerta”, sanoi äiti korviin vielä vuosia sen jälkeen kun muutin omaan kotiin. Ja vaikka siivouspäivä oli niin vetelää omalta kohdaltani, vaikka ihanaa oli olla siistissä kodissa, siivouksen tyyli siirtyy. Käytät samanlaisia pölyrättejä, ostat fairya koska kotona sitä toitotettiin, että se on parasta. Siksi mietin väistämättä, että kirjan päähenkilö ehkä jotenkin kapinoi äitiään vastaan, mutta kuitenkin taatusti toimii kuten kotona aina toimittiin.

”Naisen asema on olla sivuhenkilö, jota ei oteta vakavasti, jota yritetään hiljentää ja jonka päälle yritetään puhua” kommentoi Sivutiellä -blogin Sirri ja suosittelen lukemaan kirjan postauksen täältä tai Mitä luimme kerran -blogista joissa osataan nostaa esiin feministinen kanta.

Voin vain suositella Turusen kirjaa. Vaikkei olisi kiinnostunut miltä kirjailijasta tuntuu esikoisen ilmestyttyä, ainakin kirjasta löytää omakohtaisia kokemuksia siitä, kun ei kehtaa kieltäytyä vanhempiensa tuomista marjoista ja yrittää niistä väkisin tehdä smoothieta. Lukiessa pohdin itsekseni perhepiirissä ylläpidettäviä tabuja. Aiheita, joista ei puhuta, koska ne ovat loppujen lopuksi niin pieniä vaikenijalle ja suuria sille kenen vuoksi vaietaan. Kirja ei ole kasvutarina, ympäripyöreästi pakattu tiivistelmä nuoresta naisesta, vaan päänsisäistä keskustelua häpeästä ja normaaliudesta. ”Puhun tavallisuudesta ja normiudesta, siitä, että mielestäni niiden tavoittelu kätkee tuhoisia voimia.”

”Jostain syystä tiedän, että esine on pieni, sellainen samankokoinen kuin Monopolin pelinappulat, miniatyyrinen silinterihattu tai silitysrauta, mutta koostaan huolimatta se painaa kuin lyijysammio.”

Kirja solahti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.