Haisee kuin antikvariaatti
Lukupiiriini kuuluu vain minä, tuleva crazy old booklady, joka tuoksuu samalle kuin vanha inventoimaton antikvariaatti. Joskus olen nimennyt itseni myös crazy old cupladyksi liittyen jatkuvaan ihastumiseeni kahvikuppeihin, ehkä nämä kaksi voivat fuusioitua keskenään vanhenevassa elämässäni. Minä, kirjat ja kahvikupit keskustelemassa. Minä pälätän ja luen ääneen, esittelen alleviivauksiani, kirjan sivut rapisevat ja ryystävät kumoon menneen ja jo jäähtyneen kahvikupin sisältöä. Kahvikuppi kilistä kikattaa.
Rakastan kirjastossa käyntiä. Sitä että saa etsiä teosta hyllystä, lähestyen kirjain kirjaimelta oikeaa nimeä. Kun muutin Helsinkiin, tarkastin ensimmäisenä mikä on lähikirjastoni ja niistä ensimmäinen, Kallion kirjasto, on mielestäni ihastuttavin. Siellä kävin myös kuuntelemassa kirjailija Mia Kankimäkeä ja hakemassa post-it-laputettuun kirjaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin nimmarin. On myös ihanaa, että Helsingissä varatut kirjat noudetaan itse, ei pyydetä työntekijöiden selän takaa (kaipa tämä käytäntö on muuallakin, aiemmissa kotikaupungeissani ei niissä asuessani ollut). Silloin saa itse etsiä hyllystä omaa teostaan ja vilkuilla samalla mitä muut lukevat. Nyt Ferrantea, Nathan Hillin Nixiä sekä paljon hyvinvointiin liittyviä kirjoja kuten Maaret Kalliota. Lähikirjastoni valitettavasti on melko pieni ja tuoksuu liian paljon kosteudelle, mutta loistava kirjaverkosto muiden kirjastojen kesken takaa hyvät saantimahdollisuudet (paitsi jos jostain syystä haluaisin juuri nyt lukea Kimi Räikkösestä niin voisin muistuttaa kärsivällisyydestä asettuessani jonoon numerolle 2998).
Mutta mistä lisää aikaa. Sängyn vieressä, lipaston päällä, laukussa ja kirjahyllyssä on useampi keskenjäänyt kirja. Uskon siihen, että jokaisella teoksella on aikansa, paikkansa ja lukijansa. Kirjahyllyssäni olen minä 13-vuotiaana (50 kappaletta Sweet Valley High -kirjoja ja muutama kirpparilta pelastettu Neiti Etsivä ja Tiina), 25-vuotiaana (Nälkäpelit joiden takia en olisi halunnut mennä töihin tai nukkumaan) ja 31-vuotiaana. Ehkä siellä on myös minä 57-vuotiaana kun vihdoinkin tartun siihen kirjaan jonka voitin eräästä kirjoituskilpailusta, mutta jonka lukemisen aika ei ole vielä.
Rakastan myös tarkastella ihmisten kotona heidän kirjahyllyjään. Oli koko mikä tahansa. Viisi tai viisikymmentä tai vielä enemmän. Ystäväni S. lajittelee kirjat värikoodatusti eikä voi kuvitellakkaan ostavansa kirjoja pokkareina tai lainaavansa kirjastosta. Äidin kirjahyllyssä on kirjakerhojen kirjoja joita bongaa ajoittain myös kirpputoreilta, viimeksi näin Savonlinnassa suurinpiirtein rivillisen aivan samoja kirjoja joista saattoi päätellä, että siihen aikaan kirjakerhoon kuuluminen ja kuukauden kirja -hankinta oli tapa ja merkki sivistyksestä. Jotkut rakastavat elämänkertoja ja enon uuden naisystävän korissa pilkottaa Tuija Lehtisen hömppä. Kirjavalinnat kertovat yllättävän paljon. Chick litiä vai sotakirjallisuutta. Historiallisia romaaneja vai dekkareita. Ne saattavat yllättää, tuoda puheenaiheita tai vahvistaa mielikuvaa ihmisestä.
Nyt kun päivitän tämän, ehdin vielä lukea muutaman kappaleen ennen nukahtamista.
Tällä hetkellä minulta on kesken:
Erik Axl Sundin Varjojen huone (tämä kirja on varastanut mielenkiintoni asioihin kuten pyykinpesuun).
Diana Gabaldonin Syysrummut (tipahti juuri sängyn laidalta lattialle). Ensimmäinen osa vei mennessään. Tahti hidastuu joka kirjalta.
Katherine Pancholin Krokotiilin keltaiset silmät (kirjahyllyssä). Tämän aihe kirpaisi kun aloitin lukemaan. Ehkä voisin jatkaa. Joskus.
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (äänikirjana puhelimessa). Ei mitenkään iloinen tai kepeä aihe. Mutta haluan tietää miksi Finlandia palkinto. Samalla kun pyörä kulkee töihin ja takaisin, sivut vaihtuvat korvissa.
Saatana saapuu Moskovaan (äänikirjana puhelimessa). Kuunneltu 3 prosenttia. Tästä tulee hidas matka. Mutta kun klassikko.