Tahraton mieli ja Tahrattu mieli

Kuva: Pixabay koska omat klementiinit olivat loppuneet.

Katson Michel Gondryn elokuvaa Tahratonta mieli televisiosta. Sitä ennen ehdin nähdä viimeiset minuutit Julia Robertsista laventelin värisessä puvussa ja tanssimassa Aretha Franklinia.

Ikävöin elokuvateatterissa käyntiä. Välillä havahdun siihen, että jos menisi leffaan kunnes muistan ettei voi. Se on oikeastaan niitä harvoja asioita joissa olen vähän ärtynyt. Olen näköjään unohtanut, että televisiostakin tulee ilman suoratoistopalveluiden selaamista elokuvia. Siinä on jotenkin eri fiilis kuluttaa energiaansa valikoimiseen (ja siihen että tuo ja tuo ja tuo on katsomatta) kuin se, että nyt menee televisiossa tämä ja sitä ei voi stopata mielensä mukaan vaan on katsottava se nyt. Sitä samaa fiilistä on livelähetyksissä jotka eivät jää tallenteiksi katsottavaksi.

Olen nähnyt Tahrattoman mielen kerran aiemmin ja muistan vain, että siinä oli jotakin ei niin onnellista, värikäs tukka ja nainen nimeltä Clementine. Jotenkin elokuva jäi mieleen ja toisaalta taas en muista siitä juurikaan mitään.

Elokuva oli tullut yli 15 vuotta sitten. Ei ole ihme, etten muista muuta kuin Kate Winsletin sinisen tukan. Silloin Kate oli Rose Dewitt Bukater ja kuului Jackille. Joka kerta kun katsoin Titanicin, uskoin että ehkä tällä kertaa laiva ei uppoaisi. Ehkä tällä kertaa he yrittäisivät molemmat mahtua oven päälle kellumaan. Joka kerta myös yritin pidättää hengitystäni sen ajan kun he olivat veden alla. Katsoin romanttisia elokuvia joissa lopussa aina suudeltiin ja lopputekstien jälkeen..elettiin onnellisesti teini-iän loppuun asti? Jim Carrey oli rumbaava Stanley Ipkiss vihreässä naamarissa.

Tahraton mieli oli liian surullinen, todellinen ja kaukana siitä elämästä joka silloin oli todellista. En tosin väitä, että suuri kallis risteilyalus ja illalliset olisivat olleet todellisempaa, mutta 10 things I hate about you tyyliset nuorisoelokuvat kylläkin. Never been kissed ja American pie. Punaiset muovituopit ja koulun musikaalien päättymiset suuteluihin verhojen takana olivat haaveilun kohteena. Fantasiaa, komediaa ja romantiikkaa.

Viisitoista vuotta myöhemmin pystyn hyväksymään sen mitä on todellista lopputekstien jälkeen. Ennen lopputekstejä rakastutaan, niiden jälkeen rakastetaan. Toiseen ihmiseen kyllästytään, sinun tapoihisi tuskastutaan, sanotaan ilkeitä asioita jotka oikeasti satuttavat ja tehdään itsekkäitä tekoja tietoisemmin kuin teininä. Nyt Tahraton mieli avautuu toisella tapaa.

Ja sehän kertoo rakkaudesta.Siitä kuinka toisesta ihmisestä jää mieleen pieniä jälkiä vaikka kuinka yrittäisi pyyhkiä toisen. Siitä kuinka jotkut ihmiset vain kiinnittyvät toisiinsa uudelleen, toisinaan ilman järjellistä selitystä. Terveisiä viisitoista vuotiaalle minälle, ei tämä ollut sinun elokuvasi. Tämä on minun elokuvani nyt. Ehkä olit silloin mieleltäsi itse tahrattomampi, mutta sanotaanko näin että se jolla mieli on täysin kliinisesti puhdistettu, ei ole mitään elämää lainkaan. Mielelläni mieli on vähän tahrattu.

Oh my darling, oh my darling. Oh my darling, Clementine,
You were lost and gone forever, dreadful sorrow, Clementine.

In a cavern, in a canyon, excavating for a mine.
Lived a miner forty-niner, and his daughter Clementine.

Yes i love her, how i love her, thought her shoes were number nine.
Herring boxes without topses, sandals were for Clementine.

Oh my darling, oh my darling. Oh my darling, Clementine,
You were lost and gone forever, dreadful sorrow, Clementine..