Ken voi kuolla, kenen pihalla kasvaa salvia.
Niin luki aikoinaan erään työpaikkani pihalla, yrttipuutarhassa. Silloin viis veisasin salviasta, tutustuin vasta timjamiin ja riivin kehäkukan lehtiä vihersalaattiin.
Ja nyt olen löytänyt uuden vihreän värin. Vihreä on ollut yksi lempiväreistäni jo iänkaiken.
Muistan limenvihreän kauden. Olin onnellinen eräästä kiiltävästä paidasta jonka vihreys oli samaa kuin pieni vanha Fiatimme ja ruoho keväällä. Tai koivunlehdet. En koskaan käyttänyt sitä paitaa. Mutta silti joka kerta kun otin sen käsiini kaapista, se toi iloa. Myös tätini rakasti vihreää niin, että kertoi” voivansa syödä limenvihreää, kun se on niin ihana”.
Sitten on ollut kirkkaanvihreän himo, sellaisen neliapilanvihreän jonka värisellä väriaineella sävytetään St. Patrick´s Dayn oluet. Ja havunvihreä. Erilaisia mintunvihreitä hempeän vihertävästä retron minttuiseen sävyyn. Ihastun helposti myös värien nimiin kuten ”sea foam”. Isa Doran kynsilakat onnistuvat siinä usein. Pardot Pink. Red Carpet. BonBon Mint.
Nyt olen kehittänyt kevyen pakkomielteen salvianvihreään.
Akuuttiin salviapakkomielteeseen kipaisin isompaan ruokakauppaan kuin lähikauppa (vaikka erinomaiset lähikaupat tuossa ovatkin) ja ostin puntin. Voita, sitruunaa, salviaa, parmesaania ja hyvää spagettia. Siinä lohturuokaa kerta toisensa jälkeen. Keitä pasta. Kuumenna pannu, lisää voita niin paljon, että vähän hirvittää, heitä nippu salvian lehtiä perään, lisää sitruunan mehu, lisää valutetut pastat ja parmesaania päälle. Mieli myös kuhisee mihin muualle salviaa voisi laittaa niin, että maku erottuu.
Tilasin myös salviantuoksuista keittiösaippuaa pitkästä aikaa sekä kenties mekon jonka sävyn nimi on ”Desert Sage”. Tai siis tilasin ja se roikkuu onnellisesti kaapissani.
Mekon kangas muistuttaa lämpimästi erästä Lindexin alusvaatemallistoa johon kuului vaaleanpunaiset rintaliivit, keltainen korsettitoppi ja vaaleanvihreät stringit (malliltaan sellaiset joita mummoni kutsuu nimellä ”pitkäpi**uiset, hän on surauttanut muutamat alelaarin pikkarit istuvammiksi). Ai, että ne olivat ihania aarteitani. Aavikon salviamekossa on puhvihihat jotka eivät ensisijaisesti ole parasta käsivarsilleni ja muutenkin leveille hartoilleni joita yritän aina piilotella. Se onkin helppoa, koska niitä ei voi kätkeä juurikaan muuta kuin hiusten alle. Muut piilotusyritykset saattavat vain korostaa harteita. Mutta tästä syystä en luultavasti koskaan tule ihastumaan olkatoppauksiin vaikka ne palaisivat millaisella rytinällä. (Jos joudun joskus dystopiamaailmaan, luulen että minulta palavat kaikki vaatteet ja ainoa mitä löydän on sähkösininen olkatopattu neule.)
Mutta tulen iloiseksi Aavikon salvia mekosta. Ja vielä kaveriksi valkoiset tennarit (niin se toinen pakkomielteeni tänä keväänä). Juhannustanssit here I come! Vaikka varsinaisia tansseja ei ole niin minähän tanssin vaikka takapihalla.
Vein myös äidiltä tyytyväisenä pitkän neuletakin joka on vihreydeltään luokiteltavaksi salvian sävyiseksi. Googletin jopa Vogelin sivuja myöten kuinka yrttinä salviaa on käytetty jo keskiajalla rohtona. Pinterestini alkaa täyttiä ehdotuksista miten kotia voisi piristää salvialla ja alan taittumaan sille, että se sopisi näihin vaaleisiin lattioihin enemmän kuin ihanasti. Bongaan rintamamiestaloja ja autoja joissa tuo kaunis hopeaan taittuva sävy hohtelee.
Voi ihana salvia. Voi ihana hullutus.