Trilogian verran varastettua aikaa

Varjojen huone.jpg

Olin odottanut seuraavaa kirjaa, joka vain julmasti sieppaisi minut, kaappaisi mustaan säkkiin pimentäen ulkomaailman velvollisuuksien ymmärryksen järjen ulottuvilta. Kaivannut sitä imua, jonka vuoksi nipistäisi yöunistaan eikä kävisi edes pikaisesti vessassa ilman muutaman rivin lukemista samalla kun pyyhkii. Ehtisikö aamulla vähän kahvin ääressä lukea. Tulisipa kevyt kuume, että voisi jäädä kotiin, mutta jaksaisi käännellä sivuja. Jos menisi bussilla pyöräilyn sijaan, voisi lukea matkalla.  

Mustaan säkkiin ja suu kiinni, silmät takoen rivejä eteenpäin. Kuulostaa hilpeältä verrattuna siihen karmeaan maailmaan, jossa Erik Axl Sundin Varistyttö -trilogian henkilöt, kuten rikosetsivä Jeanette Kihlberg, elävät. Ihmismieli on aivan pimeä, kun keksii tällaista ja että lukija vain jatkaa vaikka voisi oksentaa oikeuslääkäri Ivo Andricin kanssa samaan pönttöön. Ja silti sitä lukee lopun niin vimmatulla vauhdilla, että ymmärtää vain ohittavansa hiottuja lauseita ja hahmojen psykologisen tarkkoja itsetutkiskeluja, mutta antaa junan vain mennä niin että maisema vilistää ohi. Tietää että ikkunasta näkyvässä koivikossa on pienen pieniä lehtiä ruotineen, mutta näkee vain vihreää värimassaa ja kuljettajana lisää höyryä. Ehkä ensi kerralla tälle samalle reitillä tulisi valita pyörä junan sijaan. Mutta nyt ei malta enää hiljennellä.

Sundin kirjailijanimen takana näppäimiä takovat ruotsalaismiehet ovat ehtineet pokkailla palkintoja ja jatkaa uusiin tarinoihin jo aikaa sitten. Trilogian toinen osa, Unissakulkija, ehti päätyä Citymarketin alelaariin ennen kuin ongin neljän euron sijoituksen kainalooni ja hyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä. Kuten kesä, koska dekkarithan ovat kevyttä ja vauhdikasta lukemista. Ainakin jos valitsee Agatha Christietä. Nykyään rikoskirjallisuuden kärkeen ei nousta kuin synkimmistä viemäreistä, pimeimmistä ihmismielen nurkista. Kun maantieteelliset ulottuvuudet ja kansainväliset rikosliigat on aiheiltaan koluttu ja lukijaa yllätetty, täytyy sukeltaa syvälle ihmismieleen. Siellä riittää vielä pimeää tutkittavaa ja jokainen lukija saattaa nähdä välähdyksiä itsestään.

Unissakulkija.png

Varistyttö -trilogian upeiden kansien rinnalla moni kirjahyllyn dekkari näyttää aneemiselta. Aloitin hassusti toisesta osasta ja tuskailin hetken sen loppumisen jälkeen, että nyt pitäisi ehkä lukea ensimmäinen, ei hypätä ratkaisuihin. Kummallisesti kaksi ensimmäistä osaa toimi myös nurinpäin. Tarina on yhtenäinen verkko, jonka säikeitä edetään ulkokehältä sisälle ja taas takaisin ulkokehälle. Ei spiraalimaisesti keskelle keskustaa, jonne lukijana itse heittäytyy, takertuu kiinni ja odottaa ratkaisun hämähäkkiä, joka on paljastanut itsestään jo ensimmäisiltä sivuiltaan asti.

Palasin välillä selaamaan taaksepäin, tarkastamaan yksityiskohtia ja kerrottua. Olisin halunnut kirjata henkilöt ylös, kirjoittaa viereen vuosilukuja ja linkkejä toisiin hahmoihin. Värittää perhesuhteet eri värillä kun työsuhteen ja piirtää pienen sydämen Jeanette ja Sofian väliin. Mutta en malttanut, sillä lukemisen vauhti ja tarinan nielemisen into vei mukanaan.

Ja nyt, trilogian päätösosan päätyttyä, pidän vapaaillan. Huomaan kuinka varkaan lailla varistyttö, matelija ja Victoria Bergman veivät aikaani, niinkuin toivoin. Täytyy hetkeksi palata pyykinpesuun ja laskujen maksamiseen. Nukkua jokunen yö vähän pidemmillä unilla.

Varistyttö.jpg

kulttuuri suosittelen kirjat