Aina jotain jää

Kun kohtaamme muita ihmisiä, sirottelemme osia itsestämme kuin tomusokeria. Välillä tuuli tarttuu kevyeeseen kerrokseen niin rajusti, ettei meistä jää selkeitä jälkiä. Toisinaan muistamme läheisen ystävän, kun hänen lemmikkinsä pitkiä valkoisia karvoja löytyy vielä monen pyykkikerran jälkeen mustista sukista. Yksi lumenvalkea karva saa meidät muistamaan sen miksemme itse ota koiraa, mutta myös ne kerrat kun istuimme takapihan terassilla suuren päivävarjon alla.

Kosketuksistamme jää iholle tuntu, jollekin jäämme läsnäolevaksi vielä vuosienkin jälkeen.

Kaikkia ihmisiä emme voi pitää yhtä lähellä koko elämämme. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiimme ja tilaa täytyy ottaa myös niin paljon, että näkee omat ääriviivansa.

Joskus pitkään rinnalla kulkeneen ihmisen menettäminen horjuttaa meitä. Saa kysymään ”kuka minä olen ilman häntä?”. Oli kyse sitten millaisesta erilleen lähtemisestä tahansa. Ja vaikka menetämme ihmisiä, jotakin heistä myös jää meihin, niinkuin meistäkin jää toisiin.

Muistan sinua aina keväisin kun tuomi tuoksuu. Lämpiminä päivinä kaikki tuoksut täyttävät ilmaa, yhtäkkiä havahtuu niiden määrään. Sireenin rinnalla tuomi puhkeaa hetkeksi valkoiseen kukkaansa. Sinulle tuomi oli tärkeä, käyt varmasti yhä joka kevät kotiseutusi suurella tuomella jonka ympäri kädet eivät enää yllä. Otat kuvia, vaikka tiedät ettei siitä saa kaikkea irti millään. Ei puhelimen kuvarullaan, ei katseella, ei nenällä eikä aistimisella. Sen aika on lyhyt ja on vain pysähdyttävä hetkesi.

Joka kevät minä muistan tuomen ja sen miten merkittävä se on sinulle. Ja joka kevät olen vain kiitollisempi siitä, että huomaamatta opetit minutkin pysähtymään. Huomaamaan kuinka tärkeää ehkä pieneltä tuntuva perinne on. Ja kuinka joskus tärkeää on perinteen kunnioittaminen ja toistaminen. Vaikka muille se olisi puu muiden joukossa, sillä ei ole väliä. Sillä jotkut asiat näyttävät voimansa vasta vuosien päästä.

Tuomi alkaa täällä pääkaupunnkiseudulla vetäytyä jo muiden tieltä. Ehkä siellä tuomi tuoksuu vielä.