Kesäjalat

Jalkani näyttävät samalta kuin pikkuveljelläni vuonna ysiviisi.

Mustelmaiset, hyttysennjäytämät, naarmuiset ja varpaanväleistä valkoiset.

Ne ovat seikkailijan jalat joilla ei pelätä kiipeämästä Pikkukosken kallioille vaikka astuukin ohi kivenrakoihin. Ne polkevat etsimään uusi reittejä ja ympäriinsä kiikutettuja paketteja postiautomaateista. Aurinkorasvaa Suutarilasta ja Tove Janssonin kirjoja Tapulikaupungista. Ne jarruttivat kun reittiä kännykän näytöltä hakiessa meinasi törmätä porttiin ja jarrutti itsensä tangon yli. Mustelmat valuvat vielä viikko tapahtuman jälkeen alaspäin kuin ylimmältä portaalta pulputtava avonainen maalipurkki.

Muutama nahkakieleke kertoo kuorintasukkien tehosta joita joku ei suositellut kenellekään keskustelupalstalla, mutta joita itse nautin käyttää jos pelkästään räpläämisen ilosta. Vaikkei niitä saisi repiä. Pohkeet ovat taas huolimattomasti sheivatut ja kynsilakka kasvaa pikkuvarpaasta jo ulos.

Mutta minne ne ovatkaan vieneet ja kuinka paljon taakkaa kannatelleet. Minkälaisiin kenkiin niitä on sullottu ja syytetty kun äidiltä peritty pakotus kolmannen ja neljännen varpaan välissä ilmenee. Kuinka kaltoinkohdeltu ja unohdettu rasvata kunnes ne tarttuivat kylpyhuoneen mattoon kiinni.

Ja huokailtu, kun ne ovat vitivalkoiset ja paksut ja reisistä katkenneilla verisuonilla. Jos ne osaisivat puhua, ne sanoisivat että olen kantanut sinua tänäkin kevään Tullisaareen merituulessa, vienyt keräämään kuusenkerkkää hapekkaassa iltasateessa, polkenut töihin ennätysajassa ja opetellut step-step-triple step -askelkuviota hyppien.

Kutittaa nilkkoja kun joku on syönyt. Itseruskettavaa on yllättävän vaikea saada levittymään tasaisesti muistellessani, että poimuiset nilkat olivat juuri ne alueet joissa läikät näkyivät eniten.

Seikkailijan jalat.