Korkeanpaikankutka

Sanotaan että korkeanpaikankammoiset kokevat järjenvastaista tunnetta, että esimerkiksi Puijon torniin kiivetessään vain hyppäisivät alas. Seisoisivat täysin tukevasti kahdella jalallaan (olivat ne rupiset asfaltinpolttamat sandaalijalat eli kesäjalat tai tukevien lenkkareiden syleilemät jalat) ja nojautuisivat yli. Huolimatta lasista, huolimatta älyttömyydestä.

Korkeus tekee kummia asioita. Se saa tuntemaan, että hallinta väreilee jossakin lähettyvillä, mutta kuitenkin erillisenä itsestä. Tai sitten se saa tunteen mahdollisuuksista johon tarttua.

Ystäväni asuu korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Hänellä on aina siistiä, täydellisen vähän tavaraa, ounaiset kodinkonweteeteet, valkoista teetä ja ranskalainen parveke. Hän kertoi, että hänellä on toistuvasti halu heittää alas jotakin. Ei kaljapulloja eikä kananmunia. Ei vahingoittaakseen vaan jotenkin kerroksien tuomasta huumasta. Eräänä päivänä poikaystävä löysi hänet heittämästä alas ”pahoja krutonkeja” käski lopettamaan koska hiiriä. Tai rottia. Vai oliko se lokkeja.

Sillalla joka yhdistää Arabian ja Hermannin, se jonka alla tykitetään jyskytttävää musiikkia, skeitataan ja joka on osa Hämeentietä Paavalin kirkon jälkeen, kasvaa korkeita puita. Niin korkeita että niiden latvat kurottuvat yli sillan kaiteen. Korkeuden mielikuvaa lisää niiden kapeus, suippous.

Ja niitä kohtaan koen halua hypätä runkoa vasten. Mietin voisiko oikeasti käydä pahoin. Kaide on niin lähellä puuta ja tarttuisin nopeasti halaukseen enkä päästäisi irti jos latva antaisi kovasti periksi..

Se ei ole pelkoa vaan kihelmöivää ja innokasta. Hullua.

Ystäväni