Ruusuja ja kirjasuosituksia
Kurtturuusujen tuoksu on lähes väkevä kun levitän uudelleen suljettavan pakastepussin sisällön uuninpellille jolla olimme lämmittäneet tortillapohjia tuntia aiemmin. Samaan aikaan tuoksu on myös huumaava. Samaan aikaan äklö, imelä ja satumainen. Olen löytänyt paikan jonka villiintyneet ruusut ovat ”ei kenenkään” ja muutenkin vieraslajina leviävä kurtturuusu on paheksunnan alla joten en usko kenenkään heräävän aamulla ja vetävän aamukahvejaan väärään kurkkuun. Olen aina luullut, että ruusut ovat vaikeita hoitaa, enkä kenties saa koskaan omaa ruusutarhaa (sillä tiedän oman laiskuuteni puutarhanhoidossa), mutta silti tämä ruusulaji ilmaisee viekkautta ja sitkeyttä. Kuivatanko nyt loput vai keräänkö lisää ja teen kandeerattuja lehtiä. Vai ruususokeria?
Aion kokeilla tanssituttuni vinkkien mukaisesti ruusua vesimelonin ja kookoksen kanssa smoothiessa. Yhdistelmä joka saa monen nyrpistelemään ja siksi varmaankin minut innostumaan. Välillä jopa itsekin ihmettelen onko ”kummallisuus” suurin houkutukseni. Haaveilen myös ruusun, valkosuklaan ja raparperin yhdistämistä kesäisessä raakakakussa jo siitäkin huolimatta, että veljeni todennäköisesti kysyy ”etkö koskaan voi tehdä mitään normaalia”. Taidan saada enemmän irti hulluttelusta ja innostumisesta kuin mansikkakermakakusta.
Voin tosin leipoa MYÖS mansikkakermakakkua. Siinä tasapaino. Kiinni tutussa ja turvallisessa ja aina kokeilemassa jotakin kummaa.
Viihdyn ruusuntuoksussa niin, että olen lotrannut ruusuvettä pullotolkulla kasvoilleni aamu- ja iltapesujen yhteydessä. Kauneuden sanansaattajatkin toitottavat kasvovesien tärkeydestä ja oikeaoppisesti läträämisestä. Käytän kylläkin etnisistä ruokakaupoista löytyvää ruuanlaittoon tarkoitettua ruusuvettä, mutta ellen saa siitä glyserolia tai muita hyviä monimutkaisia kemiallisen nimen omaavia aineita, saan ainakin tunteen, että olisin siellä ruusutarhassa jota en oikeasti välttämättä koskaan saa.
Kirjallisia ruusuja
Kirjallisuudessa olen törmännyt ruusuntuoksuun useamman kerran lukupinossani. Nälkäpeli trilogian tapahtumia edeltäneessä Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kirja -kertoo miksi presidentti Snow aina tuoksuu ruusuilta. L. M. Montgomeryn kirjassa Sininen linna 20-luvun chick lit -tähti Valancy irtautuu vanhan piian elämästään, pistää ruusupuskan lähes maan tasalle, haistattaa hallitsevalle sukujoukolleen ja kosii miestä jonka luokse muuttaa saareen. Eräänä päivänä, kun hetkellisesti Valancy luulee, että tämä oli tässä, hän huomaa että ruusupuskahan on alkanut elämään.
Lapsena yritin tehdä juhannusruusuista hajuvettä. Jemmasin kauniita tuoksupulloja, tyhjensin väkevät odourit viemäriin ja lisäsin tilalle vettä ja valkoisia terälehtiä. Parfymöörin urani jäi alkutekijöihinsä, kun ruusut kellastuivat kauniisiin pulloihin, mutta mielessäni kukkii yhä samalla paikalla tuo ihana juhannusruusu josta pienen kemistin urakokeiluni lähtivät.
Juhannusruusut tuppaavat kukkimaan aina ennen juhannusta, tänä vuonna niistä taisi pystyä vielä nauttia keskikesän juhlassa. Rippikesänäni kaikki oli jo niin aikaisessa, että ylikasvaneet lupiinit sinnittelivät juuri ja juuri maitotonkissa pihalla. Isoseni oli tuonut meille ryhmäläisilleen kullekin pienen kimpun nuupallaan odottavia juhannusruusuja ja liittänyt mukaan lainauksen Pikku Prinssistä. Luin tuolloin ensimmäistä kertaa tarinan prinssistä, ketusta ja ruususta.
Ja koska estottomasti seuraan mieleni aasinsiltoja niin epäonnistuneesta parfyymikokeilusta huolimatta voin suositella Patrick Suskindin kirjaa Parfyymi. Se ei ole kevyiden kesäkirjojen ystäville, mutta groteskien murhaajatarinoiden kyllä tuskaisen kuumassa ja viemäröimättömässä Ranskassa. Kirjasta on tehty myös hyvä elokuva.
Lapsille puolestaan lukisin Pikku Prinssin lisäksi nyt sitä lempisatua joka löytyi mummon paksusta satukirjasta, siitä jonka kannessa oli saapasjalkakissa. Voi tosin olla, että pidin sadusta erityisesti sen nimen takia, enkä oikeastaan muista kuinka tarina eteni. Sadun nimi oli Lumivalko ja ruusunpuna.