Jos yhden asian menneisyyden minulle sanoisin..
Olen jälleen varannut kirpputoripöydän ja käyn saman ajatuskulun kuin aina. Tämä on kivaa. Pääsen kaikesta turhasta eroon. Ostaakohan tätäkään kukaan (ja juuri sen joku ostaa) ja onkohan tässä liian kallis hinta (ja kun se menee ensimmäisten joukossa oliko liian halpa) ja pistän lisäeuroja tunnepitoisille vaatteille.
Silitän kauluspaidan, valkoisen puuvillaneuleen sekä kirkkaankeltaisen mekon jonka piti olla päälläni joku syntymäpäivä ja josta olen kadottanut vyön. Silitän myös mustan paidan jossa on kauniit pitsit helmassa ja dekolteella. Kankaan satiininkiiltoisessa pinnassa on samettisia pienen pieniä palloja ja kolme nappia joiden valkoinen pinta on paljastaunut hilseilleen mustan kerroksen alta. Olen hyväksynyt etten mahdu tähän paitaan enää, siirtänyt sen ”sitku” -pinosta, sillä vuodet muuttavat myös kehon rakennetta.
Paita näyttää niin pieneltä. Silloin kun mahduin siihen, olin epätyytyväinen kehooni. Sen jälkeen kun en enää voinut pukea punaisia tuulihousuja ja raitaista collegea tai viininpunaisia farkkuhaalareita tummien tennissukkien ja ruskeiden balleriinojen kanssa, olen ollut tietoinen siitä, että ole iso. Suurempi jotenkin joka suunnasta ja läheisimmät ystäväni haaveilivat napakoruista ja minihameista. Aina liian suuri, liian paksu perhoseksi.
Ja nyt kun katson paitaa, se ei näytä lainkaan suurelta. Jos katson vanhoja valokuviani saatan ihmetellä kun en erotukaan niin suurena muiden keskeltä kuin aina tunsin. Se marjapuuronpunainen satiinimekko oli kyllä melko nafti keskivartalosta ja olin siirtynyt S-kokoon jo hyvän aikaa kunnes kaverit jättivät senttikoot. Mutta välillä näyttää siltä, että minä en ole suuri vaan toisinaan joku toinen näyttää kovin pieneltä.
Kunpa voisin mennä ajassa taaksepäin kertomaan itselleni, että näytät hyvältä. lopeta tuo. Voisinpa ihan vähän antaa sitä näkökulmaa joka nyt on. Jos voisin auttaa ymmärtämään kuinka erilaisia vartaloita meillä on, kuinka yleistä selluliitti tai leveät hartiat ovat niilläkin jotka käyttävät tiukkoja mekkoja ja hihattomia paitoja. Kuinka koko ei tule määrittämään tulevaisuudessa sitä että saa tuntea olevansa rakastettu. Ja kuinka tuleva minä miettii, että hyvältähän sitä näyttää.
Voisin toki sanoa myös sen, että säästä edes vähän enemmän, koko ajan. PIenikin ropo, olet sitkeä. Tai vaihda sitä opiskelualaa kun sitä mietit äläkä jää siihen ”hyvään porukkaan”. Tai sitä ettei kannata tehdä b-suunnitelmia, koska huomaa elävänsä sitä eikä kokeillutkaan mikä olisi se a suunnitelma. Mutta niitä asioita ei ehkä voi sanoa, koska nyt en olisi enää se mikä olen. Kaikki ne jotka ovat nyt ympärillä, eivät olisikaan. Olisi ehkä toisia, mutta olisiko yhtä tärkeitä. Tai en olisi oppinut mitä olen oppinut nyt. Miettisin ehkä toisia vinkkejä menneisyyden itselleni.
Mutta oman kehonsa hyväksymiselle tahtoisin menneisyyden itselleni antaa neuvon. Sinun keho, toimiva, liikkuva, tanssiva ja naurava, se jonka ylle on mukava pukea mekkoja ja hameita, sitä pitää kunnioittaa.