”Saat varmaan puolisostani kumman kuvan nyt..”

Reiluun viiteen vuoteen Helsingin vuosia on mahtunut yksinäisyyttä. Sitä ettei ole oikein kunnolla ketään jolle soittaisi, jota pyytäisi kahville. Jonka kanssa lähtisi tanssimaan myöhään yöhän tai keskustelisi mielenkiintoisista asioista. On tuttuja, työkavereita ja joitakin vuosia sitten tavattuja ihmisiä jotka ovat päätyneet samaan kaupunkiin ja joiden kanssa voi käydä kerran, pari kahvilla.

Pelkäsin että aikuisiällä ei enää saada ystäviä. Jos on jotenkin menettänyt lapsuudenystävänsä, ei enää tule samankaltaista yhteyttä. Välillä on pitänyt puskea enemmän itsestään irti kuin lapsena, nuorena ja opiskeluaikoina. Aikuisena ei yhdistytä työpaikan tai harrastuksen vuoksi vaan arjen leikkitunnit ovat vähissä ja ne tahtoo käyttää ymmärrettävästi hyvin.

On tuntunut onnekkaalta, että on saanut kuitenkin huomata, että ihmisiä on ympärille kertynyt vähitellen. Hän jolta opin, että asiat järjestyvät. Lähdetään vain tanssitapahtumaan vaikkei meillä ole majoitusta, kyllä se siitä. Vaikka yhdellä patjalla. Kun kerroin eräästä kipeästä henkilökohtaisesta asiasta, sain myötätuntoisimman vastaanoton ikinä niin, että kotona herkistyin. Joku kuunteli aidosti.

Ja hän jonka kanssa voi lähteä seikkailuille, kuljeskella ympäriinsä lämpimässä kesäyössä ja istahtaa lippakioskille viinilasilliselle. Jonka asenne ”tienaan riittävästi rahaa, en koe että tarvitse sitä enemmän” on ollut jotenkin ”vau”. Hän joka lähtee livekeikoille ja auringonkukkapellolle.

Ja eräänkin ihmisen kanssa vastikään kävimme museossa kiertelemässä, jakamassa rakkautta lukemiseen ja Tove Janssonin piirtämiin hemuleihin ja mymmeihin. Ja vähitellen keskustelu alkaa mennä yhteisistä mielenkiinnoista henkilökohtaisuuksiin. Puolisot alkavat saada puheissa myös nimiä ja toisesta kuoriutuu mielenkiintoisia yksityiskohtia.

”Saat nyt varmaan kummallisen kuvan mun puolisosta, kun kerron näitä asioita.”

Itseasiassa. Puhumme pääosin itsestämme, myös silloin kun puhumme jostakusta toisesta joka ei ole paikalla, varsinkaan jos juttelukumppani ei häntä tunne. Jos ystävä kertoo, että hänen miehensä on siivousintoilija, hän oikeastaan sanoo ettei itse ole sitä. Tai jos minä kerron että voisin paiskata oman puolisoni kaiuttimet ikkunasta alas, koska ne ovat niin rumat, en varsinaisesti paljasta yhtään mitään siipasta. En muodosta ystäväni puolisosta minkäänlaista kuvaa, vain piirteitä jotka ystävä hänestä kertoo, pyörivät jossakin kuvajaisen lähellä.

Ja olisihan se nyt typerää tehdä päätelmää hahtuvaisten perusteella. Eikä nyt puhuta heistä jotka eivät ole paikalla, vaan lopulta aina puhutaan vain meistä jotka ovat.