On niin turhan helppoa sanoa..
Lapsettomana on helppo arvostella heitä joilla on lapsia. Sitä äitiä joka sanoi mielestäni julmasti ostoskärryissä itkevälle lapselle ”äiti ei palkitse sua nyt ottamalla syliin, sä saat uuden ulkoiluhaalarin, äiti ei saa mitään”. Sitä isää joka tarrasi lastaan tiukasti eikä kuunnellut lapsen asiaa. Sitä vanhempaa joka työnsi kasvot kireällä ylämäkeä vaunuja joogamatto selässä.
Te sentään saatte työntää vaunuja, ostaa lastenvaatteita ja olla jollekulle korvaamaton aikuinen!
On myös epämiellyttävää saada kiinni omat ajatukset jos joku kertoo aikaisesta keskenmenosta, ”sinulla sentään on jo yksi lapsi” tai ”kehosi sentään osaa aloittaa prosessin”.
On turhan helppoa nostaa omat tunteet muiden yli, onneksi omassa päässään. Onneksi suu vielä toimii, se ehtii eristää ajatukset, palauttaa mielentilan keskittymään kenestä nyt puhutaan. Niin kauan kuin on itse oman elämänsä keskipisteenä ja ajatuksissa, mutta toisten läsnäollessa osaa siirtää itsensä myös syrjään, on varmaankin vielä luonnollista kokea kaikenlaisia tunteita.
Tiedän että se on itse pumpuloitua illuusiota ja kuvitelmaa, että perhearki olisi vain iloa ja onnea jos itse saa lapsia. Kuvitelmissaan näkee vain unisia hymyjä, kuulee pientä hellyyttävää ähkintää, ei haista vaippoja, tunne unenpuutetta tai sitä miltä tuntuu elää pienen ihmisen ehdoilla. Tiedänhän minä että onnellisissakin elämänjaksoissa ollaan väsyneitä, kiukkuisia ja kireitä välillä. Puhuttiinpa sitten millaisesta arjesta tahansa.
Kyse on paitsi jäämisestä ja sen arvostamisesta sekä ihannoinnista, mitä ei saa. Väitän että lapseton esimerkiksi kyllä arvostaa lapsia ja syntymisen ihmettä eri tavalla kuin se kenelle tuo kaikki on ollut helppoa tai kenties yllättävää, suunnittelematonta. Ei, tämä ei tarkoita missään nimessä sitä että lapselliset vanhemmat eli ne jotka saavat lapsia, rakastaisivat vähemmän, vaan sitä että kun jokin mikä on normi, jää puuttumaan myös epäonnistumisen tunne. Ja sitä myötä myös mittasuhteet tuon asian parissa ovat eri luokkaa. Ymmärrettävästi.
Välillä mietin, jos vain kaikki meneekin kuten toivoo, että mitenhän näitä asioita sitten katsoo.