Huono feministi
Minä täällä näin. Minä olen se huono feministi. Kiitos Roxannen, uskallan myöntää sen.
Kun Maria Veitola kysyi Sara Siepiltä suorassa tv-lähetyksessä ”oletko feministi?”, olisin ollut yhtä ahdistunut kuin haastateltava. Ei siinä voi vastata ei, tietenkään. Eikä aikoisikaan. Mutta hiki puskeutuisi pintaan studiolamppujen lisäksi jatkokysymyksille jos vastaan kyllä. Määrittelw, tarkenna, miten. Voiko niihin vastata väärin?
Olen väistelly feminismin käsitettä sen aggressiivisuuden vuoksi. Olen nostanut peukkua, mutten ole osannut argumentoida omalla äänelläni. En ollut perehtynyt käsitteeseen niin syvälle, että olisin osannut ja uskaltanut muodostaa omaa mielipidettä. Tottakai olen feministi, tottakai siinä kuuluu olla aggressiivisuutta, koska silittely ei auta, kun kyseo on perusteellisesta ihnisoikeudesta olla tasa-arvoinen. Kaikessa.
Mutta arastelin, koska pelkäsin olevani vääränlainen. Kunnes tuli elokuu, luin Aino Vähäpesolan Onnenkissaa ja Roxanne Gayn Bad Feministiä, ajauduin myös pitkän tovin jälkeen Mutsie-blogin äärelle. Vähän kuin dieselmoottori, ei kiihdy kovinkaan nopeasti, mutta sitten puksuttelee menemään kun on kerta käynnistynyt.
Havainnoin ympäristöä. Sen sijaan että peiliin teipattut kuukautissiteet, voimaantumistarinat ja tissi flash mobit olisivat ainoa oikea väylä, tajusin että ne ovat yksiä väyliä monista. Mietin oikeutta omaan sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen tai oikeutta päättää itse onko vilahtava nänni seksuaalinen vai ei. Mietin pääministerin pukeutumista ja toisaalta sitä, että hän pukeutuu neutraalisti ettei siihen vaan hänen ammattitaitoonsa kiinnitetä huomiota.
Ja sitä kuinka feminismiin liittyy myös epätäydellisyys.
Kehittyykö ihminen vai kehittyykö sittenkin
Aino Vähäpeson Onnenkissaa lukiessa pohdin sitä kuinka hän ihastelee Edith Södergranin kieltä, tutkii niitä feministiseltä lukukulmalta. Muistan itsekin ihastelleeni Edithin runoa. ”Minä olen neutri..” Kuinka runo soveltuukin tähän päivään. Kuinka edisrykseölillinen hän olikaan.
Toisaalta taas, kun ihailemme kuinka joku on ollut edellä aikaansa, on siinä jotakin surullista. Että jo tuolloin asiat olivat kuten ne ovat tänään. Me emme etene muuta kuin sillä lyhyellä kaarella, oman elinaikamme janassa.
Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pystyy kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereidensa suhteisiin ja kohtaamisiin – sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei poltiikassa eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loputtomassa lähtöpisteessä.
Näin kirjoittaa Anna-Kaari Hakkarainen Dioraamassa.
Toivottavasti kuitenkin jokin asian edistyy. Ehkä. Mutta pirullisen hidasta se on. Suurin merkitys on kuitenkin viestikapula jonka loputtomassa juoksussa antaa seuraavalle. Millä ajatuksilla, saatesanoilla.
Jos mietit ”millainen feministi minä olen”, tai jos epäilet olevasi huono sellainen, tutustu Roxanne Gayn Bad Feministiin. Se että myöntää nauttivansa sarjasta joissa on äärimmäisen seksistiset asetelmat tai tekee toisinaan valintoja jotka eivät ole feministin oppikirjasta, ei tarkoita että on totaalisesti väärin. Koska joissakin asioissa ollaan huonoja, koska ollaan ihmisiä. Tärkeintä on kapulan ydinsanoma.