Aamiainen Jakomäessä
Molemmilla on yllään mustaa, Hollylla ja minulla. Hänellä Givenchya, minulla monessa unessa ohueksi hiutunut yöpaita, joka ei pysy kasassa niin kauan, että siitä koskaan tulisi vintagea. Aamun valo on heräilevää ja rauhallista niin New Yorkissa kuin helsinkiläisessä lähiössä. Meillä molemmilla on korkeat kampaukset. Hollylla taidokkaasti viimeistelty, minulla boheemisti hammastahnan värisellä puhelinjohtoponnarilla kasattu. Minä sentään juon kahvia oikeasta kupista, vaikka paljaat jalkani eivät kopise tyylikkäästi eikä kaulani ympärillä ole sadoittain helmiä.
Reilu vuosikymmen sitten, ehkä suurinpiirtein samanikäisenä kuin Holly Golightly Truman Capoten pienoisromaanissa Aamiainen Tiffanylla, ihastuin Hollywood glamouriin (ne laineet, mustavalkoiset kuvat,kohtalokkaat katseet raskaiden ripsien alta), petyin elokuvissa Audreyn Hepburnin riehakkuuteen, huikentelevaisuuteen ja poikkeavuuteen. Hän oli vaikea, vapaa eikä valmis rakastumaan suin päin. Ei käsivarsille heittäytymistä kyselemättä, kimallusta tai antautumista (niin miehen syliin). Nyt ihastun nimenomaan hahmoihin, jotka pakenevat imeliä loppukohtauksia joiden vuoksi Hollywood setien taskut täyttyvät rahasta.
Truman Capoten novellissa neiti Holiday Golightly (novellin luettuaan huomaa nimen osuvuuden ja huumorin) on arvaamaton, estoton ja samaan aikaan täysi mysteeri. Hän puhuu liikaa, mutta ei tosiasiassa kerro oikeastaan mitään. Kirjan takakannen mukaan Holly on villisti viehättävä. En tiedä viehättävästä, mutta hengästyttävä, suorasanainen, humpuuki ja innostuva.
Ahdistun hieman, että Capoten novellissa ei juuri ole tekstiä halkovia ja samalla rauhoittavia kappalejakoja, välejä. Ja kun puhevuorot ovat vuolaita ja pitkiä, tuntuu ettei itsekään muista hengittää välissä. Teksti on kuitenkin jotenkin tutunlaista, tapahtuneen pitkästi kertominen muistuttaa sitä, kun pitää kirjoittaa kynää irroittamatta kaikki ylös ennenkuin sen unohtaa tai tulee toisiin aatoksiin. Teksti on ajoittain raskasta enkä lyhyydestään huolimatta lukenut sitä yhdellä istumalla. Mutta arvaamaton se myös on ja siksi viehättävä.
Kirja sisältää myös Capoten kolme muuta novellia (tosin Tiffany taitaa olla luokiteltu pienoisromaaniksi, ehkä) jotka kaikki ovat tiiviitä, yllättäviä ja kiinnostavia. Kukkien talo on kuin aikuisten satu (sattuipa sopivasti, sillä satuja olen lukenut viime päivinä) jossa kevytkenkäinen tyttö päätyy vuorille keittämään anopilleen kissan päästä keittoa ja leipomaan hämähäkeistä leipää. Novellissa irroittaudutaan karmasta vaikka puuhun sidottuna sillä rakastuminen on kuin ampiainen suljetussa kämmenessä joka ei pistä. Timanttikitaran päähenkilö, Tico Feo, on kuin Tiffanyn Holly. Ihmiset ihastuvat häneen vaikka tilaisuuden tullen tämän tavoitteena on vain oman nahkan pelastaminen. Joulumuisto on kaunis tarina ystävyydestä, jonka lopuksi tekisi mieli hedelmäkakkua (tosin ilman rusinoita, kiitos).
Paahdan rosmariinileipää kahvin seuraksi ja kuuntelen podcastia jossa osallistun ulkopuolisena Aamiainen Tiffanylla teosten käsittelyyn nyökkäilemällä. Kissavertaus on osuva, kirjan lopussa Holly häätää itselleen rakkaan kissan ja katti vertautuu häneen itseensä. Holvaan hunajaa ja kaivelen aamutakin kauluksesta tipahtaneita leivänmuruja. Keinun ääneen hyräilemäni Moon riverin, elokuvan tunnuskappaleen joka voitti Oscarinkin aikoinaan, tahtiin. Sen saman jota Carrie ja Mr. Big tanssivat hitaasti twistaten ja olivat sillä hetkellä henkisesti hyvin kaukana toisistaan muuttolaatikoiden keskellä. Olisiko aika filmata uusi aamu Tiffanylla?
**Kuuntele Ylen Kirja vs. Leffa Aamiainen Tiffanylla -jakso, lue Truman Capoten kirja tai rahistele popparikulhoa nimielokuvan parissa. Itse kirjailija Capote oli myös omanlaisensa hahmo. Elokuvassa Capote häntä esitti Philip Seymor Hoffman ja kuvaus seuraa kirjailijan toisen tunnetuimman teoksen, Kylmäverisesti, syntyä. Jos Capote oli persoona, oli myös tuon teoksen syntytarina omanlaisensa.
