Aila Meriluoto ja Seela Sella – Inspiroivat naiset

Aila Meriluoto.jpg

Siitä on jo aikaa kun Töölö oli täysin tuntematonta aluetta ja seikkailin sinne jännittyneenä Faktasta fiktioon -kurssille. Opettaja oli pieni hauskaääninen mies, jonka maneerina oli sukia näkymättömiä hevosenkengän mallisia viiksiään ja raaputtaa tylpillä sormillaan kaljua päälakeaan. Hänessä oli jotakin Danny de Vitomaista.

 

Saimme tehtäväksi valita jonkun oikean henkilön, elävän tai kuolleen, josta kirjoitimme ikään kuin vaihtoehtoisen pätkän mitä olisi voinut tapahtua. Joku kirjoitti neitsyt Mariasta, minä Tim Burtonista ja kolmas Aila Meriluodosta. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen opinnoissa vilahteli joka opintojakso nimiä, joiden teoksia olisi luultavasti pitänyt lukea ollakseen uskottava. Jotenkin Aila Meriluodosta jäi tällainen mielikuva. ”Tämä on erinomainen mutta tätä viimeistä sanaa, tätä Aila ei olisi kirjoittanut”, mietti palautetta antava opiskelija. ”No mietinkin sitä itsekin”, vastasi tekstin laatija asiantuntevasti.

 

En lisännyt Meriluotoa lukulistalleni, mutta tutustuin Ailaan vuosia myöhemmin. Sivumennen podcastin pitäjät kehottivat lukemaan Meriluodon kirjaa ja kaivoin nettikirpparilta kirjan Vaarallista kokea. Äänikirjapalvelusta löysin Ailan lapsuuteen sijoittuvan kirjan Mekko meni taululle.

 

Mekko meni taululle kirjan lukee Seela Sella ja hän on ihana isolla iillä ja isoilla kaikilla ihanan kirjaimilla. Sella kuuluu muuten mielestäni niihin ihmisiin jotka ovat aina näyttäneet samalta kuten vaikka Arja Koriseva. Sella on samaan aikaan isoäitimäinen lempeän oloinen vanhus, itsenäinen Linnan juhlissa nahkaan pukeutuva nainen ja intohimoisen työteliäs puurtaja. Ylen Mullan alta ohjelmassa Heikki Kuula työsti Lauri Viidan runoa lauluksi (jonka kanssa Aila Meriluoto muuten oli naimisissa) ja Sella luki taustalle runon sanoja.

 

Kun googlaan Sellan, saan sana-aiheiksi ”linnan juhlat”, ”vanhenemisen taito”, ”nahka-asussa”. Löydän etsimäni kuvan hänestä Stockmannin rohkeus -teemaisen aiheen alta. Yritän kuvitella omaa mummoani punaisissa rajauksissa, heittäytymässä.

 

Sella (ajatella että hänen tyttönimensä on Virtanen. Seela Virtanen. Seela Sella. Ehkäpä uudesta sukunimestä ei ainakaan ollut haittaa.) lukaa Meriluodon kirjan kuin iltasatua. Välillä eläytyen kuin olisi itse kertoja, välillä myötätuntoisena tapahtumille. Ihastuttava tapa, juuri kuten mielestäni lukijan tuleekin tehdä. Olla samaan aikaan tekstissä sisällä, että sen lukija, kertoja. Tarina vie häntä.

 

Ailan teksti on myös ihanaa. En nyt ihmettele mistä Sivumennen podcastissa hohkattiin. Se on jatkuvaa, soljuvaa, ajankuvaa, oivallusta ja elämää, joka tarjoaa kirjoittajan oivalluksia ilman varsinaista tekstintakaista tarkoitusta takoa lukijalle mitään erityisesti. Vaikkei suurempia aiheita olekaan kuin elämä itse. Lukemani Meriluodon kirjat ovat päiväkirjamaista kerrontaa, joka sisältää kielellisesti mukavia koristeita kuten ”olin kasvanut mekkoni täyteen”. Kerronta on poukkoilevaa, kuin omakin muisti on jos lapsuuden muistoja alkaisi kerätä yhteen. Tunnelmia, tuokioita, häpeän tunnetta silmälasien saamisesta, kun opettaja kutsui Ailastiinaksi tai salaisuuksia kun isän muka salaisista lehdistä leikattiin paperinukkeja, joille piirrettiin vaatteita.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *