Halaus, mikä loistava konsepti!

Pienet kädet ystäväni kaulalla saivat hänet säpsähtämään. Sen ystävän joka sanoo innostuessaan ”joojoojoo, nyt mennään, tästä tulee kivaa” ja uskaltaa mennä eturiviin jotta pääsisi opettajan kanssa tanssimaan. Säpsähtämään ja nauramaan.

Sitten pienet kädet siirtyivät seuraavan ihmisen luo, minun. Kädet tuntuivat jääkylmiltä ja pehmeiltä. Hän kiersi kivistä labyrinttiä ympäri ja halaili kaikki matkalleen osuvia. Erästä reunamilla seisovaa isää polvien korkeudelta, sitten uudelleen kohta meitä. Vanhemmat kielsivät ettei tuntemattomia saa halata joka vain yllytti lasta.

Vaikka ystäväni hämmentyi, koska kaulan alue ja rintakehä on melko intiimi alue ja joku yllättää takaa päin, hän kutsui lasta muruksi. Sana joka omassa suussa kuulostaa hassulta, mutta ihastuttavalta muiden suissa. ”Voi muru”, hän katseli hellästi yllätyshalailijaa. Mitähän pieni lapsi ajatteli halaamisesta. Mitä hän siitä sai ja kuinka käsitti eleen.

Muutama päivä aiemmin oli kireä maanantai. Liian vähän unta, liian säpäleinen työkuvio ja liikaa ajatuksia siitä ettei elämä etene minnekään. Aika pysähtyi kun pääsin halaukseen ja vain olimme siinä. Kaikkien halausten jälkeen, nopeiden toisella kädellä annettujen kuristusotemaisin, napakoiden jälleennäkemisten, bussissa hoippuvien ennen omalle pysäkille jäämistä ja niiden jotka annetaan ensimmäistä kertaa, kun huomaa tavanneensa mukava ihmisen, kaikkien niiden jälkeen oivalsin kuin täysin uutena ajatuksena kuinka loistava konsepti halaaminen on. Samalla annat ja samalla saat.

Ei ihme että niin moni mietelause, seinätarra ja taulu kertoo halauksista. Ne vain muuttuvat todeksi vasta kun itse sen oivaltaa. Tämän havainnon kanssa katsoin perjantai-illan kunniaksi Netflixin draamasarjaa (sitä joka aiheuttaa toisinaan itkupäänsärkyä) jossa isä ja poika halatessaan saivat kyynelkanavat auki. Halauksien reaktio ja viesti, näyteltynäkin, tuntuivat hyvältä.