Henkireikiä ja äänirautoja

Käsien upottaminen taikinaan, multaan tai kylmään avantoveteen. Ajantajun katoaminen musiikkiin, siveltimen vetoihin tai rivien väliin. Aikaansaaminen neulepuikkojen kilistessä, äänikirjoja kuunnellessa tai karjalanpiirakoita rypyttäessä. Luontoon pääsy lemmikin, marjankeruun tai lenkkeilyn voimin.

Ystävälleni se on suursnautseri Ragu. Enolleni hirvenmetsästys. Työkaverilleni pyöräily. ”Jotenkin aina vain keksin syitä välttää autoilua mahdollisimman paljon, että pääsen pyöräilemään edes osan työmatkasta.” Henkireikä on asia, joka pitää järjissään, hengissä.

Henkireikä.jpg

Hengestä onkin kysymys Kari Hotakaisen Henkireiässä. Hengenlähdöstä, hengettömyydestä ja hengellisyydestäkin. Kirjan päähenkilölle, nimettömäksi jäävälle rikosylikomisariolle, henkireikä on kuorolaulu. Jos vaikka huonollakin laulutaidoilla pääsisi irti työstä, voisi keskittyä Pirkanmaan maakuntalaulun sanoihin ja Robbie Williamsin Feel -kappaleen vaatimaan antautumiseen.

”Tässä kohtaa minun olisi pitänyt nousta pöydästä ja katkaista peli. Sitä en tehnyt, vaan olin auliisti ämpäri, johon Suntio sai kääntää lajittelemattomat jätteensä.”

Kirjaa lukiessa älyää vasta viimeisillä sivuilla mistä nopeasti luetun näennäisesti keveän ja tragikoomisen naurattavan tarinan painon tunne tulee. Siitä että lukijana on kuin rippituolin kuunteleva osapuoli. Kyseenalaista on, onko jaettu taakka puolikas taakka ja voiko omaatuntoa soimaavan painon siirtää toiselle.

Tartuin Hotakaisen kirjaan kahdesta syystä. Koska en ollut aiemmin lukenut Hotkaista ja koska kirja oli jotenkin yksinkertaisen kaunis, pelkistetty ja ihanan värinen. Myöhemmin tunsin riemua tajutessani kannen kuvan. Sehän on kuoronjohtajan äänirauta, sama esine, kuin minkä löysin pianoa soittavan ystäväni kotoa. Löin rautaesinettä kevyesti pianon reunaan ja tunsin sen värinän.

Tunsin riemua myös tekstistä, sen lakonisesta ja oivaltavasta huumorista ja sanojen käytöstä. Teksti on kuin ajatuskulun leikittelyä, kun yksi johtaa toiseen ja aivan eri asiaan, Hotkaisen tapauksessa tosin pysytään kuitenkin lopulta ihan aiheessa. Kieltä käytetään samaan aikaan estottomasti, mutta asianmukaisesti.  

”Seli sitä, seli tätä, selin makuulla, selkä seinää vasten, selin kohti totuutta, valheen tolpasta tukea ottaen.”

Olin kaivaa runoanalyysin monisteet esille, niin kovasti olisin voinut kuvakieltä pohtia. Pienoisromaani on myös täynnä lauseita, jotka toimisivat irrallaan aforismeina. Tulkitsen muista kirja-arvosteluista, että tämä on kirjailijalle ominaista.

”Me olemme rajanvartioita enemmän kuin mitään muuta. Rajattomuus on aikamme sairaus. Jos ei ole rajoja, ei ole vapautta.”

Omaa henkireikää jäin miettimään. Tanssiminen. Kirjoittaminen. Lukeminen. Keskustelu ja aivonystyröiden pyörittely Ehkä kuitenkin ylipäätänsä tarinat. Itse kirjoitettuina, toisten kertomina ja erityisesti valkokankaalle saatettuina. Henkireikä on jotakin missä oman äänirautansa saa soimaan oikealla taajuudella.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *