Hukkatalosta purkutaiteeksi – Keravan katoava taideteos
Hukkaruoka, hukkalaku, hukkapala ja nyt hukkatalo.
Keravalla on tämän kesän, avoinna vielä tämän kuun loppuun, ollut Taiteen kotitaloksi nimetty kaupungin kerrostalo joka tullaa purkamaan. Sen keittiöt tuoksuvat vielä samalta kuin oma ensimmäinen vuokra-asuntoni. Mutta muuten se on enää muisto siitä yksiöiksi ja kolmioiksi kuutioiduista tiloista, valkoisista seinistä ja lahoavista ovista.
Keravan purkutalo on samaan aikaan kokonainen taideteos, toisaalta pieniä projektejä vieri vieressä, päällekäin ja allekain. Osa on kokeiluja kuinka piirtojälki toimii, osa taiteilijan kokeilua uudesta tyylistä tai materiaalista. On yhteisöllisiä tiloja, graffittia, ääntä, valoa tai valonpuutetta, fosforinhehkuvia maalauksia, muraaleja sekä pienen pieniä yksityiskohtia. Teoksia jotka ihastuttavat, jotka vihastuttat. Saavat erilaisia tunteita aikaan. Vau tai mitä helkuttia. Mieli kuplii koko ajan erilaisia ajatuksia ja on välillä on kuvattava osa vaikka olennaista on astella taloa läpi myös ilman linssiä.
Muuttuuko taide elävemmäksi kun sitä useammat silmät nuolevat, vilkuilevat, ihailevat, syynäävät? Kun talo puretaan, mikä teos jää elämään sometileille, pilveen, mieleen, jatkaa inspiraationa uudeksi? Harmittaako että suurisilmäiset pastellinväriset kasvot katovat ja saateenkaarilippu murskataan maan tasalle? Onko juuri sen takia työskentely ollut vapauttavaa, kun tila on käytetty, kulunut ja täysin oman tahdon alla käytettävissä?
Olen usein miettinyt onko taiteen tarkoitus olla katsojalle vai onko sen kokija toisinaan ainoastaan sen tekijä? Onko se kuulluksi tai nähdyksi tulemista. Vapauttavatko matonkuteiden kiinnittäminen verkostoksi olohuoneeseen jotakin tekijän sisältä ja on täyttänyt tehtävänsä vai odotetaanko teoksen kokemiselta palautetta ja kokemuksia.
Lähtökohtaisesti kerrokset ovat identtisiä, mutta kaapinovia, hyllynseiniä, liesituulettimia muuttamalla, maalaamalla, repimällä tilat jo itsessään yllättävät kun on nähnyt edellisen. Olen tottunut jo että tässä kohdassa on kerroksen suurin huoneisto, mutta tällä kerralla keittiö onkin laudattu umpeen tai tunnelma on seesteinen aiemman rajuuden jälkeen.
Osassa olen sisällä, osan otan omaksi, osaa inhoksun, osa jättää sivuun. Toiset ovat kokeiluja, toiset sanomia, toiset ilmentymiä. Ihastun aina erityisesti niihin joissa voi kokea olevani teoksen sisällä tai jopa osana sitä. Istahtaa keskelle sinne tuotuja osia, piirtää seinään tai tarroja ikkunaan. Ettei etenemistä ole evätty eikä tarivitse jäädä ovenrakoon vaan voi astua keittiöön jossa uuni on räjäytetty.
Mikä on taiteen tehtävä? Muovikansia kanaverkossa, mitä ajattelen siitä? Ymmärrän hyvin että taide kuulostaa helposti joltakin korkealentoiselta ja etteivät kaikki ihastu kanaverkkoon pultattujen punajuurisalaattirasian kansien sanomasta. Taiteen sateenvarjo on laajempi kuin mitä luulee eikä ihminen pidä siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi, jää ulkopuolelle. Taiteen ei tarvitse olla korkealentoista vaan ilmaisuvoimaista.
Mitä jos olisi asunut täällä? Minun olohuone, missä pistokerasiani? Tuossa tiskipöydän ääressä söin aina iltapalaa tai tämän seinän takana asui se pariskunta joka aina katsoi televisiota turhan kovalla. Nyt nämä huoneet ovat täynnä liplatusta ja muoviruusuja ennenkuin katoavat kokonaan maisemasta.
