Hulluudesta, kirjallisuusterapiasta ja säröistä

Säröjä

Minulla oli hetken aikaa työkaveri, joka oli rauhallinen, miellyttävä ja hymyili salaperäisesti silmissään jotakin sitä mitä voi kutsua pilkkeeksi. Ja rasvainen tukka, mutta se on sivuseikka. Hän väisteli kohteliaasti kaikkea henkilökohtaista. Kuin saippua, joka lipesi aina käsistä. Oikeastaan sellainen metallinen saippua, jonka on tarkoitus poistaa kalanhajua käsistä ja joka aina säilyttää muotonsa. (Hassua että puhuin rasvaisesta tukasta ja saippuasta samassa kappaleessa, ehkä saippua lipesi hänenkin käsistään..)

Hänessä ei ole mitään halkeamia, joista kiivetä sisään, ajattelin.

Ei sillä että kaikkiin ihmisiin tahtoisi tutustua. Ehkä hän ei tuntenut oloaan miellyttäväksi tai halunnut tutustua meihin. (Yleistän, ehkä hän ei halunnut tutustua minuun.) Siinähän ei ole mitään vikaa, ettei halua olla kaikkien kaveri ja vuodattaa sisintään jollekulle vain siksi, että viettää saman katon alla seitsemän ja puoli tuntia viisi päivää viikossa. Mutta olen säilyttänyt tuota ajatusta siitä, että ihminen ilman halkeamia ja säröjä on mahdoton ajatus, sillä jokainen meistä on jonkinlaisilla naarmuilla ja se tekee meistä ihmisiä. Ja jotenkin tasa-arvoisia.

Aloitin syksyllä kirjallisuusterapian opinnot, joka on kenties lukijana ja kirjoittajana luonnollinen mielenkiinnon kohde. Mitä se on? Kirjallisuusterapia on yksi taideterapian muoto, kuten esimerkiksi musiikkiterapia tai kuvataideterapia. Kirjallisuusterapia pohjautuu sanoihin, tarinoihin, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Runoja, tulkintaa, keskustelua, kuvien kautta kirjoittamista, lukemisen kuuntelua tai itse ääneen lukemista. Kirjallisuusterapiassa erityisen tärkeää on se, että sen tavoitteena ei ole ehyen ja viimeiseen asti hiotun tekstin tuottaminen, tekstiä tai tekijää ei arvostella kirjallisten onnistumisten mukaan. Kirjallisuusterapia on mahdollista kaikille, joilla on kirjoitustaito ja purkaa kokemuksiaan sanojen kautta. Kirjallisuusterapiaa voi myös yhdistää muihin taideterapioihin kuten tanssi- ja liiketerapiaan. Tai kirjoittamisen voi aloittaa kuuntelemalla jotakin kappaletta. Kirjoittaa taidenäyttelyn mieleisimmästä taulusta. Voi kirjoittaa kehollisuudesta ja sitten liikkua tilassa tunnustellen omaa kehoaan.

Kirjallisuusterapia hioo särmikkäitä kulmia, jotta aukoista on helpompi kulkea sisään. Halkeamathan eivät katoa, mutta niistä tulee päästä läpi ja oppia tuntemaan ne omassa itsessään.

Elämme eräänlaista terapiasukupolvea joka tunnustaa ja tunnistaa, että jokaisen olisi hyvä käydä terapiassa joskus. Terapian ei kuitenkaan aina tarvitse tarkoittaa yksinomaan viiltävän syviä haavoja tai pohjamutien kaivelua. Terapiaan kuuluu myös terapeuttisuus eli tunnustelu, tarkastelu ja veden pinnalla kelluminen. Asiat jotka tuntuvat tekevän hyvää ja rentouttavat.

Tarinoita

Seuraa kertomus kirjallisuusterapianopinnoista. Eräs meistä kertoi lapsena kertoneensa koulussa hyvin erilaista tarinaa itsestään ja perheestään kuin mitä se todellisuudessa oli. Valehtelua, voisi ajatella. Minäkin muistan koulutoverin, joka kertoi saaneensa aina kaikenlaista ja että hänellä oli kotona vaikka mitä uusia vaatteita vaikka kulki koulussa samoissa raitaverkkareissa (ne olivat silloin in). Aloin ihmetellä kun hän kertoi saaneensa erään hittielokuvan VHS-kasetin vaikkei sitä oltu vielä julkaistu (tiesin koska odotin sitä kuin kuuta nousevaa). Nyt huomaan, että hänellä oli tarinansa jotta tulisi kuulluksi.

Samoin opiskelutoverini kertoi kirjallisuusterapian tunneilla sepittäneensä koulussa tarinaa, jossa sai olla rauhassa joltakin painavalta. Jos hän ei tarinallaan satuttanut ketään, ei valehdellut saadakseen jotakin ja se auttoi häntä selviämään jonkin yli niin mikäpäs siinä. Kunhan ei jää tarinansa vangiksi. Eihän pelastusrenkaallekaan jäädä asumaan vaan pelastaudutaan kuivalle maalle.

Kirjallisuusterapian opinnoissa tutustuin (tarinatohtori) Elina Jokisen hurmaavan kauniiseen kirjapariin joissa hulluus, tarinat ja säröt kohtaavat. Joku on sanoittanut ajatukseni niin osuvasti ja älykkäästi, ajattelin lukiessa. Kirjat voi lukea erikseen tai yhdessä. Säröjen kauneus – sisäisen tarinasi voima on tietokirja jonka siirsin omaan kirjoittamisen ja kirjallisuusterapian työkalupakkiini. Kirjassa on jotakin minulle aivan järkeenkäypää ja inspiroivaa henkilökohtaisella tasolla etten edes osaa sitä oikein selittää.

Kirja kertoo ja sanoittaa tarinankerrontaa, tuota traditiota mitä ihmiset ovat kautta aikain kertoneet. Viihdyttääkseen, selvitäkseen, jatkaakseen jotakin mikä on alkanut ennen meitä ja jatkuu meidän jälkeemme. Jokinen tarjoaa lukijalle termejä joilla lähteä omaa tarinaansa kerryttämään puhuessaan maagisistakin ajatuksista joihin liittyvät puut, oravat, ylinen ja alinen sekä aikakäsitykset. Jokinen puhuu myös tarinavarannoista joita keräämme itsellemme ja jota rakentaa myös aika jossa elämme. Siihen liittyvät näiden maagisten asioiden ja vanhojen tarujen lisäksi myös aivan arkiset asiat sosiaalisesta mediasta kirjoihin ja lehtiartikkeleihin. Voidaan esimerkiksi ajatella, että somevaikuttajallakin on tarinoita. Se neliskanttinen ikkuna jota katsomme Instagrammista kertoo yhden tarinan. Se voi ja saa olla hyvin harkittu. Miksi ihminen ei saisi luoda tarinan jota hallitsee. Meidän tuijottelijoiden on olennaista muistaa, että se on hänen oikeutensa ja samoin myös meidän omamme.

Toisin sanoen: sanat, joilla sanoitamme omaa olemassaoloamme, eivät ilmesty tyhjästä. Sosiaalisesta tarinavarannosta löytyvät juuri ne merkitykset, joita ihmiset kunakin aikana, kussakin maailmankolkassa, kussakin tilanteessa tai yhteydessä antavat eri asioille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi se, mitä hulluksi tulemisella kulloinkin tarkoitetaan, tai se, mitä kunakin aikana kussakin paikassa pidetään käsittämättömänä, ei kerro ymmärryksemme rajoista vaan siitä, millainen kerrotun todellisuutemme luonne kulloinkin on.

Hulluutta

Myös minulla oli mielessäni muutamia kysymyksiä: Miten ihminen saattoi eksyä niin pahoin omassa -eteisessään? Kadottaa itsensä paikassa, jonka pinta-ala oli tuskin paria neliötä?

Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi on sukupolviromaani jossa lukija odottaa saavansa kuulla mitä Stellalle tapahtuu. Miksi hän tulee hulluksi. Mutta kaunis kieli tarinallaan vie mukanaan ja se miksi joku tulee hulluksi on sivuseikka, sillä tarinassa tunnistaa itsensä. Sen kuinka kuka tahansa voi olosuhteistaan tarkasteltuna olla vähän hullu vaikka tosiasiassa yrittää pysyä järjissään.

Jokisen kieli on kaunista ja kutoo kertonuksia toisiinsa. Se sopii erityisesti heille jotka nauttivat tarinoista ja niiden luomista mahdollisuuksista. Toki Stellan voi lukea omanaan ilman kytköksiä suureen tarinalinjajatkumoon, se on vallan hyvä ja kiinnostava juoneltaan kuinka naiset selviävät omassa ajassaan ja mitä antavat jälkikasvulleen.

Kirjallisuudella ja kirjoittamisella on mahdollisuus luoda käsittämättömiä maailmoja joista kulkea sisään. Voi palata, voi rakentaa uudelleen, voi vaihdella asioiden paikkaa tai voi luoda jotakin aivan ennaltatuntematonta. Sitä mahtuu mitä kummallisemmista ahtaista kaninkoloista. Ja lukijana voi myös saada nuo avaimet käteensä.

Siinä on jokin hullua, hullun ihanaa ja hullaannuttavaa. Kaikki mahdollisuus kulkea tarinoiden välillä, kun löytää oikeita työkaluja ja avaimia. Avaimet voivat olla sanoja tai aistimuksia kuten mäntysuovan tuoksua, tietty kappale joka kuljettaa johonkin aikaan, puiden lehtien kahinaa, tuulta tai silitystä.

*Elina Jokisen kirjat on saatu Tuumakustannukselta. (Kiitos.)