Ihme sievistelyä
Aamulla se palaa yhä mieleen. Kihisee niin että tekisi mieli heti aamusta viestittää ystävälle hyvän huomenen ja mukavaa viikkoa -sijaan sanallista päänpyöritystä.
Vanha luokkatoveri tavoitti sosiaalisen median kautta ja kyseli kuulumisia. Syntyi monipolvinen keskustelu yli kahdenkymmenen vuoden taakse. Havaitsin ettei pikkukaupungin koululuokka lopulta eroa, valitettavasti, aivan kamalasti jenkkiläisestä teinileffasta. On luokan suosittu poika joka käytöksellään saa aikaan tytöissä ihastuksia ja joissakin pojissa vuosia käteviä epävarmuuksia. On luokan ”cheerleader”, tyttö johon kaikki ovat ihastuneet, jopa luokkalaisten sisarukset osoittavat luokkakuvassa aina tätä samaa tyttöä, kun on puhe kuka on nätein. Rikkoutuu kaveripiirejä joiden kautta syntyyy uusia kiitoksia. Jokaisen luokkalaisen näkemys tilanteeseen ja kasvu omaan itseen vaikuttaa dynamiikkaan. Jälkeenpäin voi tarkastella onko joku selviytyjä, onnistuja tai onko joku yhä ajatuksissaan koulutiellä.
Bongorummut
Jään miettimään kasvamista. Kuinka paljon osaa ottaa vastuuta muiden elämästä, koulupäivän ajan, ja ymmärtääkö silti mikä olisi hyvä kenellekin. Keskustelu on ollut silmiä avaavaa ja jää pyörimään. Jäämme siihen, että keskusteluyhteys voi säilyä jos tulee tarve.
Sen jälkeen viestit muuttuvat samanlaisiksi kuin olisimme viisitoistavuotiaita. Silloin kännykkä oli jotakin uutta ja jännittävää, matopeli ja tilattavat taustakuvat. Kuulen yhä Addam’s Familyn soittoäänen, paljon parempi kuin nykyiseni jota en edes tunnista jos puhelin soi.
Tekstiviestien rajattu merkkimäärä. Silti siihenkin mahtui paljon enemmän kuin möhkimistä ja ääntelyä muistuttavia vuorosanoja jollaiseksi ”keskustelu” muuttuu. Ehkä toinen tahtoisi vielä jutella, ehkä ei osaa aloittaa. Mutta minusta aikuinen ihminen joutuu vaikka vähän ponnistelemaan jos ei osaa kysyä normaaleja kokonaisia lauseita sen sijaan, että kuulumisten kysely kuulostaa torvisoittokunnan lämmitelypuhalluksilta. Pruut. Siihen voi kuulemma vastata vaikka ”prööt”.
Yhtäkkiä tulee kokonainen kysymys. Että onko kukaan koskaan läpsytellyt takamustani kuin bongorumpua.
Kysyn, mitä. Helvettiä.
Kun kerron passaavani kysymyksen. Se on ylittänyt virtuaalisesti rajan kehooni, henkilökohtaiseen tilaani. Saan kokea kuinka virtuaalisesti voi tunkwa yksityisyyteen näkemättä toista. Väsyneissä aivoissani poksahtelee ahdistus, raivo ja kiitos kaikkia niitä kohtaan jotka ovat julkisesti avanneet kokemuksiaan ja antaneet sanat sekä toimintamallin.
Ihme sievistelyä, tulee vastaus. Mietin pitääkö minun alkaa valistaa kommentoijaa. Ehkä kahdenkeskisessä Keskustelussa olisi mahdollista mennä hänen rajansa yli ja liikauttaa jotakin idiotismia.
Vastaan, että ei, vaan se on ahdistavaa ja typerää. Poistan keskustelun ja estän henkilön. Olisiko ollut minun roolini avata asiaa, siirtää syrjään tunne ettei henkilön kanssa keskustelu ole enää miellyttävää. Vai saanko pitää omat rajani erittäin selkeinä ja terävinä , jättää rummuttelija soittamaan aivan omaan rauhaansa.