Infantiili – Kun Tove Jansson saa oivaltamaan kauhun ja ilon tasapainoa

”Arvelen, että lapsi on hyvin taitava tasapainottelemaan arkeen sisältyvän jännityksen ja mielikuvitusmaailmassa vallitsevan turvallisuuden välillä. Erittäin pitkälle kehittynyt itsepuolustuksen muoto.” Tove Jansson

Koulussamme oli tila jota kutsuttiin videoluokaksi. Sen oranssit muovituolit laitettiin sivuun, kun paikallisen valokuvausliikkeen kuvaaja tuli syksyisin ikuistamaan opettajia puuvillaneulepaidoissa, vitosluokkalaisia tukka pystyssä välitunnin jalkapallohetken jälkeen ja parhaita ystäviä pienet valkoiset hammasrivit vieri vieressä säihkyen. Lankapuhelimet olivat arkipäivää, kännyköistä ei ollut vielä vuosiin tietoa. Eikä DVD-elokuvista. Saimme kerran tuoda kouluun VHS-kasetteja joista luokka äänesti mitä katsoisimme. Olin itse tuonut moneen kertaan kelatun Hopeanuoli -kasetin (tuohon aikaan ei puhuttu mangasta, muistaakseni) ja se voitti äänestyksen. Ensimmäisen kymmenen minuutin sisään opettajan katkaisi videon katselun ja vaihtoi koneeseen lastenelokuvan jossa pumpernikkelin värisessä maailmassa ilakoivat panda ja pörröinen kani. Opettajalle riitti veri, enteilevä musiikki ja uhkaava karhu. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä urheaa koiranpentua joka pelasti Daisuken railosta ja josta oli tuleva urhein koira kaikista.

Mietin usein jälkeenpäin olinko minä jotenkin traumatisoitunut Hopeanuolen verestä, taisteluista ja karhuista. Vaikka ihan tietämättäni. Jälkeenpäin sarjaa katsottuani se vaikuttaa aikuisen silmiin raaemmalta kuin miltä se tuntui tai mitä jälkiä se jätti. Ohjelman tuoma jännitys loppui samalla kun television ruutu sammui ja maailma oli tavallinen, turvallinen, paikka. Barbiet odottivat kiharoineen leikkejä ja prinsessapelin korut olivat levällään lattialla.

Tove Jansson kirjoittaa ”Kavala lastenkirjailija” artikkelissaan lasten ilmiselvästä katastrofintajusta johon liittyy ennen kaikkea ilo. Kukapa ei olisi viehättynyt ukkosesta, halunnut kuulla kummitustarinoita tai kurkistellut salaa ovenraosta ohjelmaa jonka vanhemmat olivat kieltäneet. Tove muistelee omasta lapsuudestaan, että niin itsevarmat kuin pelokkaatkin lapset olivat ihastuneita kauheisiin asioihin. ”Milloin ne muuttuvat haitallisiksi, on arvatenkin yksilöllistä”, hän kirjoittaa. Pelkäsihän ystävänikin kuollakseen Jumanjia eikä suostu vieläkään katsomaan sitä. Kauhuun liittyy kuitenkin viehtymys, ei Harry Potterin fanitus ole ainoastaan taikasauvan varassa vaan myös pimeän voiman, ankeuttajien ja kuoleman läsnäolon johdosta.

Ajattelen lapsen mielen olevan keskeneräisyydessään ja valikoivuudessaan suojassa. Aikuinen erottelee synkkyyttä, koska hän näkee mahdollisia skenaarioita kauheiden asioiden ympärillä kokemuksiensa perusteella. Lapsella ei näitä ole joten hän ei voi ahdistua samalla tavalla. Katastrofin riemun lisäksi Tove pohtii tasapainoa. Kärjen viemistä sekä vaaralliselta, että lattealta. Ilo ja turvallisuus voivat tuntua lattealta jos niille ei ole toista puolta. ”Lastenkamariin sekoitetaan tietty prosentti kauhua”.

”Vaan mistä sitten, sitä miettii itsekseen, syntyy tarve purkaa kokemaansa esimerkiksi kampsujen ja homssujen avulla, ja mikä symboli saavuttamattomalle on sanotaan nyt joku Vilijonkka?”

Kavala lastenkirjailija pohtii myös Toven itsensä päätymistä lastenkirjailijaksi. Hän aloittaa puhumalla kirjoittamisesta tarpeena joka syntyy ylijäämän purkamisesta (=kampsut ja homssut) tai jonkin saavuttamatta jääneen kuvailusta, ehkä haikailusta (=Vilijonkka), vaikkei kaikkea pystyisi selittämäänkään puhki. Tasapainoa ihminen etsii tietämättäänkin koko elämänsä. Hän pohtii onko itse kaipaamassa arjessa takaisin onnellisuuden pariin, kätkemässä naiiviuden määrää iloisiin hahmoihin, koska aikuinen ei voi kirjoittaa romaania, jossa on vain läpeensä hyviä tyyppejä.

Tämä on mielenkiintoinen ristiriita. Jos lapset hakevat turvalliseen, pienestä ilokoivaan, taakattomaan arkeensa vastapainoksia jännitystä ja kauhua, aikuiset hakevat pehmeitä ja lapselliseksi nimettyjä asioita. (Lapsellinen eli infantiili, opin. Se kuulostaa joltakin homssujen ja olifanttien sukulaissielulta, ehkä se onkin).  Kenelle iloisia tarinoita siis kirjoitetaan lopulta? Ehkä opettaja ei itse halunnut katsoa muuta kuin pumpernikkeliä, kadota onnellisiin hahmoihin edes puolen tunnin ajaksi. Ja me olisimme halunneet sen ajan käydä vastaan Akakabutoa.

**

Sirke Happosen kokoama Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Toven novelleja, kirjoituksia ja kuvituksia vuosien varrelta joita ei ole aiemmin juurikana ilmestynyt. En ole aiemmin lukenut muita kuin Kuusi -sadun jossa muumit heräävät unilta ja koristelevat joulupuun mitä ihmeellisimmillä asioillakuten helminauhoilla ja simpukoilla. Ihastuin ja päädyin tilaamaan kirjan omaksikin. Toven kuvituksistakin voi estiä tasapainoa niin pääkallojen kuin pienen pienten muumien muodoissa. Suosittelen myös Yle Puheen podcastia kirja vs. leffa jonka yhdessä jaksossa keskustellaan Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti kirjasta.

Kirja menee minulla Helmetin lukuhaasteen sijalle 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *