Intiimiä häpeää

 

Olen hävennyt useita kertoja ja monia asioita.

Sitä, että esitin tyhmiä kysymyksiä kun en ymmärtänyt. Etten tunnistanut nieriää lohesta ja vaikka kyselin selventääkseni asiaa, minulle vastattiin, että ”kyllä pitäisi tuntea”. Että kysyin vielä kerran tehtävänantoa, kun en saanut selviä mikä oli vitsi ja mikä osa sanottiin tosissaan.

Aika harvoin kysyjälle tulee tunne, ettei tyhmiä kysymyksiä olisi olemassa.

Olen hävennyt epäonnistumisia, ylioppilasnumeroitani, kokoani, kuvaani sosiaalisessa mediassa (vaikka minulla oli todella hauska ilta), saamattomuuttani luvatun tehtävänhoidon siirtyessä, kroonista aikaoptimistin myöhästelyäni ja epävarmuuttani. Sitä voi nolostella esimerkiksi sitä, että on epävarma vaatevalinnastaan ja sitten nolostella sitä, että on niin epävarma itsestään. On muillekin joskus sattunut vääränlaiset alusvaatteet, niskalaput sojottaneet ja valkoiselle paidalle tipahtanut ketsuppia.

Olen hävennyt niin, että olen punastunut ja sitten vielä enemmän sitä, että joku huomauttaa punastumisesta. Tiedoksi, punastunut ihminen kyllä tuntee ja lähes kuulee kuuman veren kohinan poskillaan, sitä ei tarvitse kertoa.

Itelleskö ajattelit?

Olen nolostellut huolimattomuutta tai sitä etten tajunnut ottaa huomioon, että tanssituntien välissä käydään lounaalla ja vaihtopaita voisi olla ihan järkevää sekä itseä että muita kohtaan.

Aika usein olen hävennyt, tai nolostunut, vaikka minusta on tuntunut, että en ole yksin sitä aiheuttanut. Nolostuminen ja häpeämine tapahtuu sosiaalisessa tilanteessa tai vähintäänkin niin, että ”jos joku näkee”. Kun on liukunut persuksillaan liukkaat urheilukentän puuportaat alas pari metriä niin ensimmäisenä ylös noustessaan miettii ”näkikö joku?” ja vasta sitten murtuiko häntäluu.

Joskus tilanne on aiheutunut toisen epävarmuudesta ja paikkailusta, mutta säihkyvät ja voimakkaat persoonat raivaavat tiensä voittajaksi vaikka mistä suosta. Epävarmat sen sijaan nolostuvat.

Kun kummitätini levitti liikkeessään suurinta kokoa löytyvän farkkuhameen myyntitiskille ja suunnitteli sen suurentamista ompelijalla ja kysyin ”itelleskö ajattelit?”. Hän oli koko viikon, ollessani harjoittelussa hänen luonaan, toistellut kuinka oli lihonut jalkaleikkauksensa jälkeen toipuessaan. Mutta minä tyhmä en osannut vielä sen ikäisenä vastata kaikkeen, ”et ole”. Hame tosin oli suunnitteilla asiakkaalle.

Häpeäpankki

Muistan yhä miltä kummitädin huvittunut katse näytti. Rantasen Tiia käytti termiä Yöllinen häpeäpankki asioista, joita havahtuu nolostelemaan öisin.

Selataan vaikka omaa pankkia. Tässäpä yksi nolostumismuisto viidentoistavuoden takaa, kun pyöräni lokasuoja hyppäsi paikaltaan niin, että se rämisi ja luokan pojat (kaksi) nauroivat. Veikkaan etteivät luokan pojat ole muistelleet sitä tuon jälkeen, että siinä vasta nolo tyttö, kun pyörä rämisi viidennellä luokalla töyssyn jälkeen. Ja oikeastaan siitä taitaa olla kaksikymmentä vuotta.

Ah, ja tässä yksi. Kun nukuin pommiin voimistelukisojen aamuna ja kaverini isä huudahti ”sä olet myöhässä kovaäänisesti” ikään kuin en olisi sitä tiennyt. Ja kaiken lisäksi unohdin silloin varvastossuni ja esiinnyin, toisin kuin muut, ilman niitä ja sekös nolotti myös.

Mutta aina häpeä ei ole vain omaa epävarmuutta. Toisinaan se on myös herkkä ominaisuus jonka toinen ihminen, usein tietämättään, laukaisee. Mistä häpeä oikestaan kertoo ja kuka sitä oikeastaan muistelee?

On asioita joiden häpeäminen on saanut muutoksia aikaan, kun on tarkastellut itseään. Toiminut väärin ja tuntenut sen ikävän tunteena. Mutta on myös häpeää joiden kaiveluun käytetyn ajan voisi käyttää paremminkin. Oikeastaan asiat jotka ovat oikeasti hävettäneet, ovat käyneet käsittelyprosessi läpi ja ne ovat tulleet tiensä päähän. Mutta nämä pikkuhäpeät taas..

Intiimiä häpeää

Kokevatkohan toiset ihmiset luonnostaan häpeää enemmän kuin toiset?

Eräs ystäväni esimerkiksi on esimerkillinen superhäpeilijä. Hän häpeilee mielestäni kummallisia asioita. Syömistä ja ruuan santsaamista vieraiden ihmisten edessä, sotkuista autoaan tai sitä että uuden treffiseuralaisen kanssa ei ole käytettäväksi kuin yhdet toisiinsa sointuvat alusvaatteet. Ja nakkipiilojen ostoa! Onneksi korona ja valmiiksi pakatut paistopisteet. ”Koska ne ovat lastenruokaa, mutta oi että ne oli niin hyviä.”

Toisinaan häpeää on viesti jostakin muusta asiasta kuin siitä, että nolostus olisi oikeastaan aiheellista. Että oma huolimattomuus käy ilmi? Siivoton auto on merkki omasta laiskuudesta? Tai voiko häpeäminen olla merkki, että onkin vääränlaisessa seurassa. Entäpä kaikki kauhukuvat joissa suurin pelonaihe on itsensä nolaaminen? Entä jos kaadun, kaadan, kompastun tai sekoilen. Entä jos hän sanoo ei. Ehkä tästä syystä useissa kulttuureissa kasvojen menetys on niin kova paikka. Se on inhimillinen tunne ja sitä voi valjastaa kurinpitoon.

Häpeä ja nolous ovat intiimeitä tunteita. Suurin osa nolostumisista ja häpeän syvyydestä on henkilökohtaista, eikä ulkopuolisista tilanne näyttäydy lainkaan samana. On loppujen lopuksi melko vähän asioita, joita kannattaa hävetä.

Ehkä nolostelu on merkki siitä, että asiat ovat niin hyvin, että itseään täytyy vähän piinata muistoilla. Sitä on kuin eräs herkkähipiäinen prinsessa jonka patjan alta löytyi herne.