Jälleen Agrabaan – Taikalamppu kiiltää joka hieraisulla yhä kirkkaammin

Sanotaan että Disney rahastaa toisintamalla klassikoitaan piirretyistä näytellyiksi versioiksi. Minä sanon, että rahastakoon minun vähiä eurojani ihan rauhassa jos saan tällä tavoin elää lapsuuteni tarinoita uudelleen ja lentää hetken taikamatolla Agrabaan.

Väistämättä uusissa versioissa on ratkaisuja jotka ovat näkemyseroja, ajan muuttumisen tuomia odotuksia, kerronnallisia ratkaisuja tai tarinan syventämistä. Hyvä tarina ei myöskään vaadi valtavasti lisäkikkailuja kuten esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön näytellyssä versiossa itselleni ihmetystä aiheuttanut matka taikakirjan avulla toiseen paikkaan. Disneyn piirretyissä on myös lukemattomasti seikkoja joihin koskeminen aiheuttaa pahaa mieltä, koska ne vain ovat pyhiä. Niiden sorkkiminen vaatii varmasti pohdintaa tekijöitä. Minusta oli esimerkiksi hyvä, että taikamatolla lentäessä Jasminella oli samansävyinen asu kuin alkuperäisessä versiossa, mutta että ensimmäinen elokuvan kosija olikin vaalea prinssi Anders oli mielestäni ihan hauska muutos.

Kun vahingossa klikkasin puolihuomaamattomasti Aladdinin teaserin auki, sain kylmiä väreitä tajuttuani mikä musiikki hiekka-aavikoiden yllä soi (ensin ajattelin että mikähän elokuva se tämä lie..). Tänään penkkiin kaivauduin odotuksella ja varauksella. Viidakkokirja oli yllättänyt positiivesti, se ei tosin ollut koskaan kuulunut erityisiin suosikkeihini eikä siinä ollut pyhiä kohtia. Kaunotar ja Hirviö puolestaan ei hienoudestaan huolimatta ollut tarpeeksi. En oikein myöntynyt muutoksille, harmittelin ettei susien kohtaus ollut yhtä vaikuttava ja osaan piirretyistä hahmoista olin kiintynyt ulkoisesti liikaa miltä niiden tulisi näyttää, joten ne eivät tuntuneet näytellyssä versiossa sopivilta. Esimerkkinä ne kolme typykkää tai vanhan puoleinen kirjakauppias.

Aladdin on Kaunottaren ja Hirviön rinnalla yhtä kovalla ranking-asteikolla pohjautuen aikaan kun naapurin Sirpan kanssa Disneyn VHS-kasetteja kulutimme ja lauluja lauloimme (Sirpan ääni sopi Jasminelle paremmin pehmeydellään). Ja uusi versio oli erinomainen. Se oli mielestäni tarinalle uskollinen ja sävelsi vain tarinaa tukien. Jo Arabian Nights- kappale nosti karvat pystyyn ja sai pepun kaivautumaan syvemmälle penkkiin ja huokaisemaan, että onneksi tämä on vasta alussa. Ihanaa väriloistoa, kapeita katuja, hienot koreografiat ja upea puvustus.

Tämän päivän tekniikka toteuttaa Abu, lentävä matto, Jago ja Rajah sekä tietenkin Henki mahdollista, että tarinaan uppoutuu. Will Smith oli niin hyvä kuin odottaa saattoikin ja oli ihanan yllättävää, että hänellekin oli disneymäinen rakkauden pöllähdys kirjoitettu elokuvaan ja se oli tehty hauskasti. Ylipäätänsä elokuva oli hauska ja sen teemoja nousi hienosti esiin. Aladdin, köyhä katurotta, kulkemassa Ihmeiden onkalossa talloen kultaa, rahaa, kimaltelevia koruja ja jalokiviä alleen kuin roskaa. Kuinka kaikki kiiltävä onkin oikeasti arvotonta. Elokuvaan oli huomioitu myös vässyköiksi leimattujen prinssintoivoisten naisten rooleja. Vaikka Jasmine ei koskaan halunnutkaan puolisoa, saati sallinut, että hänet ostetaan kalleuksilla, oli nyt prinsessan rooli vahvempi naisrooli kuin alkuperäisessä versiossa. Spoilaus! Kun piirretyssä versiossa Jasminen isä, sulttaani, päättää muuttaa lakia, että prinsessa saa valitsemansa miehen, tässä versiossa Jasminesta tulee sulttaani joka muuttaa itse lakia. Ja rakkaus voittaa. Elokuvassa oli myös naishahmona hovineito Dalia ja lisäksi Jasminen äiti mainittiin useamman kerran.  Ehkä nimi Aladdin voisi ollakin Taikalamppu.

Toki on niitä kohtia jotka minun mielestäni menivät ”väärin”. Kuten Jafarin hahmo joka oli kyllä hullu, mutta ei niin liukkaan kuvottava ja silti karismaattinen kuin mitä olisi ”pitänyt” olla. Sulttaani ei ollut pieni ja hassu pullukka, mutta se sallittakoon, että hän oli ennemminkin arvokas. Parista nopeutetusta tanssikoreografiasta en pitänyt (siis itse koreografiat olivat kaikki upeita, mutta se nopeutus oli kummallinen) enkä myöskään Jasminen laulusta elokuvan loppupuolella, koska se oli liian poppimainen. Laulun sanoma, naisen kyky nousta vahvaksi kansansa puolustajaksi, oli perusteltu. Ehkä harmittelin myös vähän (spoilaus, aivan pienen pieni..) että Aladdinin jouduttua lumimyrskyyn (puoliso sanoi vieressä, että kaveri joutui Suomeen) ei Jafar lennättänyt tätä tornissa jonka vyöryessä päälle kaveri pelastautui heittäytymällä ikkuna-aukkoon.

Mutta kyllä näissä versioissa on aina kestettävä se, että kenties joku oma mieltymys korvautuu toisella tai jää pois. Moni ratkaisu oli kuitenkin toimiva ja nykypäiväinen. Musiikki ui ihon alle, jälleen kerran, nauroin, hymyilin ja linssin takana vierähti kyyneliäkin hengen päästyä vapaaksi. Se on hyvän tarinan merkki, että voit elää samaa uudestaan, jännittämällä joka kerta kuinka tapahtuu. (Titanicia katsoessa toivon joka kerta, että jospa se laiva ei uppoakaan tällä kertaa, jospa jäävuori huomataan ajoissa tai jos Jack vain kipuaisi Rosen kanssa samalla lautalle.

Saatoin kuunnella pari kappaletta uudelleen kotiin päästyäni ja ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ja olihan elokuvassa vielä olemassa yksi sen alkuperäisistä sanomistakin. Että edes henki ei voi taikoa kuin ulkokuorta, mutta ei sisintä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *